Istun kauppakeskuksen penkillä,
keskellä käytävää.
Ihmiset kulkee ohi.
Tuntuu, että kaikki tietää..
Vaikka kukaan ei tiedä.
Ei tiedä, vaikka toivoisin tietävän.
Ei kukaan tiedä ellei kerro.
Ellei sitä näe mun silmistä.
Kaikkea sitä pelkoa ja ahdistusta, niitä muistikuvia menneestä.
Tulin kotiin, riitelin.
Sä vaadit multa jotain sellasta mitä mä en ole.
Mut mähän yritän parhaani!
Yritän pitää sut ilosena.
En aina haluu olla se syy kaikkien pahaan oloon,
mut joskus mullekkin tulee raja vastaan.
Sitten mäkin itken, oon surullinen.
Sä toivoisit, että olisin "normaali" niinkuin kaikki muutkin nuoret.
Sä saat mut surulliseks, enkö mä kelpaa tälläsenä?
Vaadit multa vastauksia, joita et kuitenkaan pystyis käsittelemään.
Ja joita et pystyis hyväksymään.
Pyysin sulta anteeks, en mäkään tällästä elämää halunnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti