sekakäyttäjä

Nyt tuli sitäkin kokeiltua.. Masennuslääke ja alkoholi. Ei ehkä paras yhdistelmä, nousee tosi nopeesti päähän, tärisyttää kokoajan ja ahdistaa.. Masennuslääke määrä on vielä niin pieni ni tuskin siitä mitään vaaraa oli.
Huomenna meen pitkästä aikaa lääkäriin, se ei ainakaan helpota mun oloa yhtään. Jännittää tosi paljon. Molemmat reidet on täynnä eilisiä ja keskiviikkosia viiltoja.. Tänään olin liian väsynyt viiltämään.

..98, 99, 100, 101..

Laskin päässäni 1, 2, 3, 4,... 50, 51, 52, 53.. 100, 101, 102... Sekoan sadan jälkeen laskuissa, tuijotan vain kättäni joka repii höylällä ihoa rikki.. En tunne mitään.. Mun oli tosi vaikee lopettaa, halusin jatkaa, mennä valtimoon asti ja kuolla siihen.. Verta tuli yllättävän paljon, viillot ei oo syviä, mutta rikkovat ihon reisivaltimon kohdalta.. Oon tyytyväinen, mä oon ansainnu tän.

Kuka päättää?

Oon tekopyhä, en tunne olevani oma itteni. Nauran jutuille jotka ei ees oo hauskoja, suostun tekoihin jotka ei ees kiinnosta mua. Joku muu on ottanu vallan, joku muu päättää. Ajattelen itsemurhaa hymy huulilla, oon jopa meinannu puhua siitä itsekseni.. En onneks lipsauttanu, vaikka olinkin yksin silloin. Mä katon mun äitiä nykyään silmiin ja jaksoin käydä siskon kaa kaupoilla tänää ku tulin leiriltä kotiin. Iloisen hetken jälkeen palaa taas itsemurha mieleen.. Syyttävä ääni huutaa mun päässä et miks oon ilonen?! Miks nauran?! Ei saa nauraa!!.. Se huutaa aina sen jälkeen kun oon hetkenkin hymyilly.. Jos kävelen vierasta miestä vastaan, kuten tänään koiralenkillä, se huutaa mulle "katse alas, hymy huulille ja nopeesti ohi!!!" Niissä hetkissä katoan ihan kokonaan.. Mua pelottaa niin paljon. En kyl ees tiiä miks pelkään. Mähän halusin sitä mitä ne miehet teki mulle viime kesänä!! Mä en koskaan sanonu ei! Joten miksi helvetissä mulla ois oikeus pelätä. Kukaan ei tehny mulle suurta pahaa, mä oon se paha ja hirvee ihminen... Mun pitäis tappaa mun päässä huutava ääni. Samalla mä kuolen. Mut sehän ois vaan hyvä.

suu auki ja puhu.. Tai sitten ei

Istutaan leirikavereiden kanssa yhteisessä huoneessa. Kaikki kertoo kivoja juttuja, hauskoja muistoja ja joku kertoo hauskan vitsin. Mua ei naurata. Istun hiljaa. Hymyilen, jos joku sattuu kattomaan mua. Mun mielessä pyörii kivoja asioita, pystyn miettimään niitä hetken ja sitten ne katoaa. Kivojen muistojen paikalle tulee ajatuksia itsemurhasta. Nään itteni sillalla hyppäämässä junan alle. Haluisin avata suuni ja kertoo mun kivoista muistoista, mutta en pysty. En osaa antaa ittelleni lupaa olla ilonen. Se aina hetken ärsyttää mua, mutta sitten muistan et oon ansainnu sen kaiken pahan.

koti-ikävä

Ees pienen hetken pitäisitte suunne kii.

Rauhottukaa, ei kaikkee pidä tehä superäkkii.

Eka kokonainen päivä leirillä takana. Väsymys on suuri. Onhan tääl ihan ok kivaa, kova puheääni, ihmisten paljois ja liian vähäinen uni ja ruoka on isoja miinuksia mun olossa. Haluun kotiin. Tekee mieli viiltää. Haluun nähä veren valumassa pitkin mun jalkaa.

Missäootmitäteetkenenkanssa???!!

Mun porukat ei luota siihen, että pysyn hengissä koiralenkin ajan.. Ne soittelee ja tekstailee kokoajan. Ne kyselee mitä mä tarvitsen ja mitä mulle kuuluu.. Ne kysymykset on liian vaikeita. En tiiä mitä mä tarviin, joskus tarviin terän käteen ja syviä viiltoja. Joskus tarviin hauskanpitoa ja humalaa kavereiden kanssa. Sillon mä oon onnellinen, ainakin luulen niin.. Ja sitten kun multa kysytään mitä mulle kuuluu.. Huh huh.. En itekkään tiiä, joten on vähän vaikea kertoa muillekkaan!

Mä mietin myös sitä että kuinka mä jaksan olla vielä hengissä kun kaikki jo valmiiksi ajattelee/pelkää mun kuolemaa. Nyt on mun aika mennä.

alamäkeen on helpompi juosta..

Hiljaisuuden jälkeen pitkä postaus..

Tulin tiistaina Oulusta kotiin. Lapset jäi kaipaamaan mua ja toivoi, että tulisin syksyllä takaisin. Eli taisin onnistua pitämään lapset tyytyväisinä. :)

Kotona sitten alkoikin alamäki, niinkuin olin jo Oulussa arvellut.. Keskiviikkona olin terapeutilla, tämä olikin viimeinen kerta kun nähtiin kahestaan ennen terapeutin lomaa. Torstaina oli perhetapaaminen mihin tulisi mun molemmat vanhemmat joten mietittiin mitä kaikkea niille saa kertoa ja kuinka tarkasti.. Aika pintapuolinen keskustelusta tulisi, mä arvelin. Ja niinhän siinä kävi.. Mun vanhemmilla ei oo kauheen tarkkaa kuvaa siitä, että miten mä jaksan. Mun isä on varsinkin aika hukassa. Se olettaa, että mä pystyn puhumaan hänelle kaikesta ja kertomaan jos mulla on paha olo. Tietysti mä rakastan mun isää, mut mun kohalla se menee niinpäin että mä en todellakaan pysty puhumaan rakkaille ihmisille mun pahasta olosta. Mun äiti onneks ymmärtää, että puhuminen ei oo helppoa. En haluu satuttaa mun vanhempia.

Eilen äiti sai soiton mun nuorisopsykiatrisen polin lääkäriltä. Se oli laittanu mulle masennuslääke reseptin apteekkiin.. Tieto tuli vähän yllätyksenä mulle ja äidille.. On lääkkeistä puhuttu paljon, mun terapeutti ja entinen lääkäri suositteli mulle lääkitystä. Tää lääkäri joka määräsi mulle viikoksi Seronilia 10mg ja siitä eteenpäin 20mg on kreikkalainen (ei siis millään pahalla, en vaan ymmärrä sen suomenkielestä mitään), en oo tavannu tätä lääkäriä koskaan kahdestaan ja se tietää musta vaan ne tiedot mitä mun hoitopäiväkirjassa lukee. Ainut kerta kun oon tavannu tätä lääkäriä oli kokouksessa kun vaihdoin toiselta polilta toiselle. Siellä se lääkäri yritti kysellä multa milloin viiltelen, kuinka syviä, millä viiltelen, näytänkö mä nyt mun viillot.. En tietenkään vastannu sille mihinkään noista kysymyksistä, eihän kukaan ois siinä tilanteessa vastannu.. Samaan aikaan huoneessa oli mun ja lääkärin lisäksi mun äiti, kaks naista sossusta, mun tukihenkilö ja hoitaja entiseltä polilta.. Mun hiljaisuuteen lääkäri vaan totesi että ei se voi määrätä mitään lääkettä kun enhän mä viiltele eikä mulla oo mitään oireita. Jep jep.. Sillä hetkellä mä mietin, että mitä helvettiä mä sitten teen täällä jos mä oon ihan kunnossa?!

Alotin eilen lääkityksen. Oon koko heinäkuun ilman tapaamisia yhtään missään. Mun oikeudenkäyntien tukihenkilö tulee lomalta juhannuksen jälkeen. Sitä käyn varmaan heinäkuun puolella moikkailemassa etten jää ihan tyhjän päälle.

Tänään mä lähen mun isän ja äitipuolen kanssa mökille, sunnuntaina mulla alkaa leiri joka kestää perjantaihin asti. En tiiä kuinka paljon ehin sieltä kirjottelee, riippuu varmaan myös voinnista. Jos jollain on kokemusta tosta lääkkeestä niin kuulisin mielelläni. Hyvää juhannusta!

.

Istun lentokentän aulassa. Muutama ihminen siellä täällä. On aika hiljaista, musiikki soi kahvilassa. Mä en pääse vielä kirjaamaan itteeni sisään enkä turvatarkastukseen. Oon täällä niin aikasin. Mulla on paljon ylimäärästä aikaa. Tutkin ihmisten ilmeitä. Kaikki näyttävät hermostuneilta. Joku lapsi alkaa huutamaan. Mä en jaksa kuunnella. Mä katoan omaan maailmaan.

Mun maailmassa ei oo huutavia lapsia eikä tuijottavia ihmisiä. Siellä on vain minä, junaraiteet, hiljaisuus ja kaikki mun ahdistus kokoontuneena samaan paikkaan. Ilma tuntuu painostavalta, nojaan sillan kaiteeseen ja tuijotan raiteille. Tästä mä voisin nyt hypätä.. Mutta en tee sitä. En tiedä miksi, ehkä aika ei tunnu nyt sopivalta.. Pienen sumuisen hetken jälkeen palaan todellisuuteen.

Mua ahdistaa olla täällä, lentokentällä. Oon yksin. Meen yksin lentokoneeseen. Helsinki-Vantaa lentokentällä mua odottaa iskä ja mun koira. Mulla on ikävä mun koiraa, oltiin nyt ekaa kertaa näin pitkä aika erossa.. Mun päässä pyörii kaikenlaista.. Vaikee saada mitään kirjotettua.. Tapaan huomenna sen miehen johon tutustuin siel festareilla. Jännittää tosi paljon. 

Pää sekasin.

Voiko nolla taivaassa olla?

Vai pitäiskö maassa olla ja kuolla yksin ullakolla

Istun omalla pilvellä, täällä on aikaa haavoja hivellä.

Kaikki hyvin kunnes alas katsoin, näin kyyneleitä ja ihmisiä tyhjin vatsoin.

Taivaassa on liian hyvä olla, kuulunko tänne kun oon pelkkä nolla?

Terällä viilsin reidet auki ja reunalta tipuin, alas maahan ja pakoon surua uin.

Kyyneleet silmissä suru on täällä, elämää eletään heikolla jäällä.

Heikko jää pettää helposti alla, lopulta eloon ei jää Kalle, Milla eikä Salla.

Juttelen miesten kanssa, suunnittelen itsemurhaa ja kirjoitin ensimmäisen itsemurhakirjeen päiväkirjaani tänään.. Samaan aikaan väitän itselleni, että mulla menee nyt hyvin. En tiiä mitä täst kaikesta pitäis ajatella.. Ps. Kirjoitin runon, olis kiva tietää tykkäättekö :)

Mikään ei oo muuttunut..

Pää lyö tyhjää.. Kotiinpaluu lähestyy.. Itsemurha pyörii mielessä. Mulla ei oo kenellekkään mitään sanottavaa, enkä mä halua kuunnella ketään. Mulla ei oo tännekkään mitään kirjotettavaa.. Samaa paskaa siitä miten mua ahdistaa melkeenpä mikä vaan mitä teen.. En jaksa puhua siitä ja tuskin kukaan jaksaa kuunnellakkaan.

Oon taas vajonnut johonkin syvälle.. Istun junaraiteiden yläpuolella ja odotan.. Odotan hetkeä jolloin oon valmis.. En hyvästele, otan käsillä tukea ja hyppään vaan.. Vapaus..

Ps. Ois kiva tietää millasta musiikkia muut kovasta ahdistuksesta kärsivät kuunteletvat. Ite oon nyt kuunnellu tosi paljon Jenni Vartiaisen Terra-albumia ja tykkään kyl tosi paljon. Varsinkin Kaukaa-biisin sanat on ihanat..

kaukaa näen kaiken paremmin

tän valheen jota läheltä todeksi luulin

kaukaa kuulen äänes hiljemmin

en vastaa enää vaikka anteeksi antaisin

Väsymys ja muuta mukavaa..

Kuulumisia täältä pohjoisesta. Väsyttää ihan liikaa.. En saa öisin unta vaikka syön 5mg melatoniinia iltaisin (ennen on riittänyt vain 2mg).. Parina viimeyönä oon heränny ihan paniikissa hirveistä painajaisista ja muutenkin heräilly keskellä yötä.. Saattaa tietenki johtuu siitä, että nukun nyt vieraassa paikassa. Pitää toivoo et tää yö menis paremmin..

Huomasin just et viime viiltelystä on jo melkeen viikko.. On ollu niin hirvee kiire noiden naperoiden kaa kokoajan.. Mulla on ikävä keittiön lihaveitsiä ja sitä tunnetta kun veitsi työntyy mun lihaan.. Tänään kun olin tiskaamassa niin "vahingossa" vetäsin keittiön terävimmällä veitsellä ison viillon sormeen.. Sormiin viiltely ei kuulu tapoihin, mutta mulla oli ikävä sitä tunnetta.. Ah.. Nyt kestän odottaa taas vähän aikaa.

Huomenna kahden tytön lisäksi hoitoon tulee 4 muutakin lasta. Huh huh.. Hyvin mä sen jaksan, niin mä ainakin uskottelen ittelleni.. Keskellä päivää tulee romahduksia, mutta niistä on vaan pakko päästä yli.. Mulla ei oo nyt aikaa romahtaa ja vajota johonkin syvälle mun mielen kanssa.. Aina romahduksia ei ees huomaa ennenku oon jo ihan pohjalla ja hukassa.. En tiiä miten sieltä noustaan. Mulla on kokoajan hirvee ahdistus päällä, pelkään kokoajan että mokaan jotain lasten kanssa.. Näen silmissäni kuinka rekka ajaa pienemmän tytön päältä.. Hyi se on hirveetä!! Vihaan noita mielikuvia kaikista eniten! Niissä se kamala juttu johtuu mun virheestä enkä mä oo se joka siinä näyssä kuolee tai vahingoittuu.. En pysty ajatella sitä että muihin sattuu tai muut on surullisia mun virheiden takia.. Sen takia mä en kai haluu kertoo mun vanhemmille mun pahasta olosta. En usko et ne osais käsitellä sitä. On vaan parempi et ne ei tiedä..

Yritän huomenna keksiä jotain järkevää kerrottavaa. Nyt alan keräämään voimia huomista varten.. Öitä.

Hus pois ilo ja onni.

Puuhailtiin tänään koko päivä tyttöjen kanssa, leivottiin pullaa ja käytiin kaupassa. Päivällä kun tytöt oli päivälevolla niin munkin oli pakko ottaa päikkärit.. Nukuin 2h keskellä päivää, ihan kiva kun sain nukuttua kun viimeyö meni niin huonosti. En yleensä saa päivisin unta vaikka yrittäisin, mutta nyt olin vissiin tarpeeks väsynyt. 

Mua on alkanu mietityttää mun iloisuus.. Mun iskä tosi usein kyseenalaistaa mun iloisuuden.. Kuinka aitoa sen tms. .. Oon nyt alkanu tekemään sitä itekkin.. Saatan ihan ilosena leikki tyttöjen kaa pihalla, mut sit mietin miks oon iloinen ja pitäiskö mun oikeesti olla nyt ilonen?.. Se tietysti vaikuttaa aika negatiivisesti mun oloon ja musta tulee tosi poissaoleva ja hiljainen.

Mun on tosi vaikee hyväksyä ittelleni muita tunnetiloja kuin surullisuus tai ahdistus, vaikka eihän nekään kivoja oo! Mut tuntuu vaan, että en oo ansainnu olla ilonen. Niin moni on ollu surullinen mun takia et mä en ansaitse onnea. Jos tunnen itseni iloiseksi, niin yritän ajatella jotain surullista ja työntää iloisuuden pois..

Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä.. Ois kuitenkin kiva tietää jos muillakin on ollu samanlaisia fiiliksiä. Nyt nukkumaan, öitä!

"Suu kiinni ja kuole" se huutaa..

Sain rutiinin päiviini, ainakin viikon ajaks. Lensin tänään pohjois-suomeen hoitamaan lapsia. 1v ja 4v tytöt :) Ihan kivaa hommaa, ehkä tästä jotain rahaakin saa.. Mut tää on vaan hirmu raskasta, pakko vaan jaksaa tää viikko.

Tässä samassa pihassa asuu hoidettavien lapsien isoisä, noin 60-vuotias urheilullinen vitsiniekka. Vaikka olen ollut täällä vasta päivän, olen jo päässyt nauttimaan isoisän iloisista katseista ja hauskoista vitseistä.. Mutta olen myös joutunut kärsimään ja saanut ahdistuskohtauksia keskellä päivää isoisän järkyttävistä kommenteista. Mä oon varmasti ainut joka niitä kommentteja pitää ällöttävinä, mutta mä en vaan yksinkertaisesti kestä kuulla sellasta! Istuttiin parvekkeella isoisän ja vanhemman tytön kanssa, isoisä alkoi kertomaan kuinka hän oli nähnyt tytön puskapissalla saunan takana.. Ja miten tytöltä oli tullut paljon pissaa hänen pihalleen.. Mies vielä puhui aika kovalla ja karhealla vanhan miehen äänellä, se oli mulle liikaa.. Mä menin sen kommentin jälkeen ihan lukkoon, päässä vaan suhisi enkä halunnu uskoo et olin kuullu ihan oikein.. Mussa on jotain pahasti vialla..

Anteeksi kun en oikeen tiedä mistä muusta kirjoittaisin, kuin siitä miten en kestä muita ihmisiä.. Mietin myös sitä että kuka kestäis mua jos tietäis millanen oikeesti oon ja kuinka tuomitseva oon muita kohtaan.. "Sinä oot se jonka pitäis pitää suu kiinni ja kuolla." Se huutaa mun päässä.. Ja jälleen se on oikeessa.. 

Kuka päättää mun puolesta..

Ei tää oo todellista.. Joku muu päättää asioista mun pään sisällä.. Mä teen taas tätä samaa mitä viime kesänä. Pystyn hymysuin valehtelemaan äidille kaikista mun menoista. Valehtelin jopa mun kaverille, oon hirvee ihminen! Tää on pelottavaa, kukaan ei ees huomaa kuinka pohjalla oon, kunnes romahdan kunnolla enkä kestä enää mitään..

Eksyin eilen kaks kertaa vessaan viiltovälineet mukana.. Se pelottaa mua, kuinka pitkälle mä tästä vielä meen? Mua pelottaa se hetki, kun romahdan.. Joudun taas tuottamaan mun perheelle järkytyksen. Miks en osaa olla niinkuin kaikki muutkin teinit? "Siksi koska oot ansainnu tän, paskiainen" ... Joku huutaa mulle mun pään sisällä. En tiiä kuka se on. Mutta ihan oikeessa se on.. Ite mä oon tähän kaikkeen suostunu.
Tänään olin pitkästä aikaa terapeutilla. Otin ekaa kertaa mun koiran mukaan, joten tunti meni sitten koirasta puhuessa.. Jes jes..  Ois mulla ehkä ollu tärkeempääkin asiaa terapeutille, mutta enpä taaskaan saanu sanottua. Ehkä ens viikolla. 

Heikko ja ällöttävä minä..

Mä en ollu ees humalassa. Miten mä voin antaa kaiken vaan tapahtua? En osaa sanoa ei.

Perjantaina tutustuin parikymppiseen mieheen festareilla. Se oli tosi mukava, kerto itestään jotain perusjuttuja ja mä kerroin itestäni. Näin lauantaina taas sen miehen. Se oli humalassa, mä en.. Jollain tavalla se sai mut puskaan sen kanssa. Ihan kahestaan.. Viime hetkellä sain onneks sanottua, et mä en pysty tähän.. En meinaan ois kestäny sitä että se ois nähny mun reidet. Ensinnäkin vihaan niitten paksuutta, ja toinen juttu on se että kenenkään ei tarvii nähä mun haavoja. En tajuu, miks oon niin vietävissä. Oon heikko ja ällöttävä.

Pelkään, että tästä tulee taas tapa.. Mukava mies tulee juttelemaan ja sit mä oon jo ihan myyty.. Osa musta haluu tota, osa taas ei.. Kaipaan sitä huomiota mitä sain niiltä miehiltä viime kesänä. Mut toisaalta mua ällöttää mun teot.. Kuinka helppo mä oon.. Annan vaan kaiken tapahtua.. Ajattelen, että siinä hetkessä millään ei oo mitään väliä. Sitten kun multa loppuu tekeminen enkä kavereillekkaan jaksa soittaa niin miehistä tulee taas tapa mulle.. Oon ällöttävä, anteeksi.. 

Tänään tulee sukulaisia käymään.. Pitää hymyillä ja nauraa! Sehän multa onnistuu. Ainakin pienen harjoittelun jälkeen.. Ps. Huomenna piitkästä aikaa terapeutille.. Toivottavasti puhuttais jotain hyödyllistä ja eteenpäin puskevaa.. Mitään jaarittelua mä en nyt jaksa. 

Mies, en näe rakkautta sun silmissä.

Oon ahdasmielinen. En osaa ajatella tuntemattomista varsinkaan miehistä mitään hyvää. Eilen näin mulle ihan tuntemattoman isän ja sen tyttären Kivenlahti Rockissa.. Se tyttö oli n. 8-vuotiaan näkönen. Tyttö roikku kokoajan isän kaulassa.. Isä piti käsiä tytöt kyljillä ja pusutti tytön otsaa..

Sitä sivusilmällä kattoessa mua alko oksettamaan. En kestä nähdä sellasta. Siinä kohtaa mä en osannu ajatella siitä miehestä mitään hyvää. En pystyny näkee rakkautta niiden kahden välillä, vaikka varmasti sitä oli.

Mua ällöttää tää tapa miten tuomitsen ihmisiä, vaikka en ees tunne niitä. Jos joku mies kattoo mua vähänkin pidempään ni mä heti ajattelen että se haluu jotain pahaa mulle. Että se haluu hyötyä musta jotenkin.

Musta kuitenkin tuntuu, että tähän mun ajattelutapaan on joku selitys. Se ei kuitenkaan oo mun oma isä, mun isä on aina ollu rakastava ja huolehtivainen. Hänestä harvoin ajattelen mitään pahaa. Mutta ne miehet joita silloin tapailin.. Niistä jäi selkeesti traumoja. Tiedän, että yhdellä miehistä oli tytär. Voihan olla että muillakin oli, tai tulee joskus olemaan.. Mä pelkään jo valmiiks niiden mahdollisten lapsien puolesta..

Tänään jatkuu Kivenlahti rock, toivottavasti ei sada ja on hauskaa! 

En halua olla läsnä.

Revit mua hihasta, tökit olkapäähän. Yrität pakolla saada jotain keskustelua aikaseks. Mulla on kuulokkeet korvilla. En kuule sun ääntä, en ees halua kuulla. En haluu nyt olla läsnä. Kysyt onko mulla kaikki hyvin. Vastaan että on. Tai kyllä mulla ainakin nyt on.. Kohta kun kaarrat kotipihaan niin mielessäni on  luultavasti vaan itsemurha ja kotona odottavat veitset.

Vihaan autossa olemista. Pitää vaan istua ja odottaa että pääsee johonkin. Mä en haluis mennä mihinkään. En tiedä muiden vanhemmista mutta ainakin mun vanhemmilla on sellanen tapa, että niiden on pakko käydä kaikki asiat läpi sataan kertaan ja mahdollisimman yksityiskohtaisesti automatkoilla. Yleensä noiden pakollisten keskustelujen jälkeen mulla on paha mieli ja oon ahdistunut.. Ja vanhemmat on vihasia kun oon aina niin epäsosiaalinen ja vaisu.. Plaa plaa.. Oon yrittäny selittää niille et en kaipaa mitään pakollista keskustelua tai hiljaisuuden rikkojaa. Oon yrittäny saada ne ymmärtämään..

Oon miettiny et miks en tykkää autokeskusteluista.. Ainakin jos puhut vieressä istuvalle niin on kohteliasta kääntää päätä ja katsoa toista silmiin.. Siihen mä harvoin pystyn. Automatkat myös muistuttaa mua miehistä joitai tapasin.. Saatoin hypätä ihan vieraan miehen autoon ilman, että tiesin tarkalleen mihin oltiin menossa.. Ei mua sillon se tietämättömyys kiinnostanu, tuntu vaan hyvältä ku joku aikuinen halus jutella. Nyt asiat on muuttunu.. En pysty kattoo ees omaa isääni autossa silmiin. Se on mun mielestä surullista. Mutta toisaalta ihan oikein, koska ei kehenkään voi täysin luottaa.

Kaikki tuntuu turhalta.

Kaikki tuntuu tosi turhalta. Yritän kirjottaa tänne jotain, epäonnistun ja pyyhin kaiken. En saa ajatuksia selväksi. Yli viikko ilman terapeutin käyntejä on selkeesti ihan liikaa. Se ihminen on ainut joka ymmärtää edes jotenkin mun ajatuksia vaikka en mä kauheesti niistä puhukkaan. Se ymmärtää mun tuskan ja kuulee äänettömät avunhuudot.

Meen aina ihan lukkoon, kun puhutaan terapeutin kaa itsemurhasta. Toinen minä huutaa mun päässä.. "mitään ei saa kertoa!!" "Me ei haluta apua, me ei ansaita sitä" ..

Se on ihan oikeessa. Ihmiset jotka haluu apua ongelmiinsa puhuvat niistä. Ihmiset jotka haluavat tappaa itsensä ilman sen suurempia ilmoitustilaisuuksia eivät puhu mitään.. Mä uskon että kuulun niihin jotka ei puhu. Tai kun en mä kenellekkään kasvotusten mee itsemurha-ajatuksistani puhumaan.. Tää blogi on sitä varten.

Anteeksi kun tuli niin sotkunen postaus.. Yritän parhaani.

Pitäis vaan unohtaa kaikki ja hypätä.

Oon fyysisesti lähellä siltaa.. Se on oikea paikka ja tunnen, että oon sen lähellä. Pelkään mennä ulos, en haluu kävellä sillan suuntaan. Pelkään, että mulla on voimia tehdä se.. Unohtaa kaikki ja hypätä.. Toisaalta, en tiiä miks pelkään sitä että tapan itteni. Se ois mulle oikein.. Mut ennen itsemurhaa pitää tehä valmistelut. En pysty jättää mun kavereita ennenku ne tietää että rakastan niitä. Mun pitää huolehtia että koirilla on ruokaa ja hyvä olla. Mun pitää hyvästellä perhe.. Tai jos ja kun en pysty siihen, niin kirjoitan kirjeen.. Tai sitten jätän niille vaan tän mun blogin osotteen.. Saavat halutessaan sit lukea millanen olo mulla oikeesti oli.. 

Itsemurha tuntuu jotenkin turvalliselta vaihtoehdolta tähän kaikkeen huonoon. Se pyörii mun päässä ihan joka päivä.. Aluks se tuntu oudolta, pelottavalta. Mut nyt siihen on jo tottunut. Sen ajatuksen kanssa voi elää, ajattelen itsemurhaa samalla lailla kuin "normaali" ihminen ajattelee esim syömistä tai hampaiden pesua.. Itsemurhan ajattelu on jokapäiväiväistä. Siitä on tullu mulle pakkomielle joka jonain päivänä toteutuu.

Puhuttiin mun terapeutin kanssa viime viikolla itsemurhasta, se kysy että oonko mä ajatellu tai suunnitellu sitä. Vastasin tietenkin että en. Se sano, että ei usko mua.. Sitten ku se käynti oli lopuillaan ni se sano että sillä ei oo mulle aikaa ensi eli siis tälle viikolle... Tulin tosi surulliseks. Ne terapiakäynnit pitää mun pään pinnalla.. Miten pärjään yli viikon ilman niitä..