EMT

Mä ajattelen näin, ei kun enpäs ajattelekkaan kun mä ajattelen noin.. Tai no en nyt ehkä ihan niinkään.. En minä tiedä!!

Oudot ajatukset on pyöriny mun päässä jo tosi pitkään. Ne on mun omassa päässä ja mielessä, mut ne ei tunnu mun ajatuksilta. Järki käskee mua ajattelemaan ihan toisella tavalla kuin mieli, ja se häiritsee mun arkea aika paljon. Mun on vaikee päättää asioista tai vaikuttaa niihin kun en mä tiiä mitä mieltä mä oikeesti oon. Mun on tosi vaikee vastata esimerkiksi lääkäreiden kysymyksiin itsetuhoisista-ajatuksista kun sillä hetkellä päällimmäisin ja vahvin päättäjä sanoo mitä haluaa ja kun en mä tiiä mitä mun järki ja mieli ja ajatukset haluis et mä vastaan. En tiiä voiko joku noista mun päänsisäisistä päättäjistä suuttua mulle jos mä vastaankin väärin ja se vähän pelottaa mua.

Lisää ja toivottavasti selkeämpää kirjoitusta tulossa varmaan ensviikon puolella! Nyt mä lähen kotiin yökylään :)

Mies katto mua, hymyili ja jatkoi..

Menin tossa yks ilta viime viikolla tosi itkusena nukkumaan. En saanu taaskaan sanottuu hoitajille pahasta olosta joten ikävät ajatukset jäi vaan omaan päähän pyörimään. Mielessä alko pyörimään yks erittäin hyvin mieleenpainunut hyväksikäyttö sessio... Muistan, että mä itkin. En tuntenut mitään positiivista. Halusin vaan kuolla. Katoin miestä silmiin, yritin katseella kertoa että muhun sattuu, koska mä en muuten siihen pystynyt. Mies katto mua silmiin, hymyili ja jatkoi..

Tää muisto on pyöriny mun mielessä jo monta päivää. Halusin jakaa tän mun lukijoiden kanssa ja kertoa mun omia mielipiteitä esim siitä mitä ajattelen miehistä jotka hyväksikäytti mua. 

Päällimmäisin tunne joka puskee päälle kun traumat alkaa pyörimään mielessä on pelko. Erityisesti tää kerta josta kerroin saa mut pelkäämään vielä enemmän. Mitä jos miehet haluu jatkossakin tuottaa tarkoituksella kipua? Mitä jos ketään miestä ei koskaan kiinnosta miltä musta tuntuu? Miten joku voi katsoa itkevää tyttöä ja jatkaa satuttamista? 

Sillon kun mä suostuin noihin tapaamisiin ja tiesin, että niihin liittyy seksiä mä koin että mä ansaitsen sen. Mä en halunnu et kukaan, ei yksikään tyttö, joudu kokemaan mitään sellasta! Mutta mä joudun, mä oon ansainnu sen. Mä oon ansainnu kivun. Mä oon ansainnu ahdistuksen. Mä oon ansainnu tulla kohdelluks niinku roska. Noi ajatukset sillon lohdutti mua. Mulle tuli hyvä mieli tapaamisten jälkeen, niinkuin mä oisin tehny jotain oikein. Mä ajattelin, et mä säästän monta tyttöä ikävältä kohtelulta. 

Nyt, kun kaikki kuulustelut on takana ja oikeusprosessit edessä, mua on alkanu pelottaa. Mä pelkään ihan hirveesti. En voi tehä mitään ilman että joku trauma muistuu jostain pienestä jutusta mieleen. Mä uskon ja pelkään, että kaikki muut miehet paitsi mun oma isä ja isäpuoli haluaa pahaa nuorille tytöille. Mun luottamus on kadonnu kokonaan.

tipahdan.

Sunnuntaina pääsin käymään kotona, se oli helpottava tunne. Tuntuu hyvältä, kun tietää että niin moni sukulainen ja läheinen välittää. Mutta toisaalta se ahdistaa tosi paljon, isovanhemmat soittelee joka päivä ja kyselee kuulumisia. Vastaan niille, ja kaikille muillekkin, ihan hyvää.. Senhän kaikki haluu kuulla.. En haluu päättää yhtään puhelua tai keskustelua siihen, että joku järkyttyy mun sanoista tai tulee huonolle mielelle. Mä en haluu tuottaa huonoja fiiliksiä mun lähimmäisille, vaikka aika varmasti tuotan vaik en haluiskaan..

Nyt kuitenkin tähän päivään, sillä oli mulla oikeesti jotain kerrottavaakin. Osastojakso jatkuu ainakin syyskuun puoleenväliin asti. Mun mielestä se on hyvä juttu, koska mua itteekin pelotti ajatus kotiin menemisestä.. Mitä jos en pärjää? Mitä jos en hallitse mun ahdistusta? Miten jaksan käydä koulua? Mitä sanon mun uusille luokkalaisille?.. Onneks sellasia juttuja ei tarvii miettiä enään. Mulla on osastolla ja sairaalakoulussa paikka. Sairaalakoulussa en oo ainut "outo" jolla on jotain omaa meneillään, se ajatus ainakin vähän helpottaa uuteen kouluun menoa.

"Mielenkuoppiin" tipahteluja tulee vieläkin tosi usein, en silloin tiedä missä oon ku mieli täyttyy takaumista, itsemurha-ajatuksista ja kaikesta muusta ikävästä.. Tuntuu, että ajatukset karkaa ihan kokonaan käsistä. Ajatuksia ei pysty hallita, niitä ei pysty seuraamaan eikä niistä koskaan saa kunnolla kiinni, sitten ne jää vaan pieninä pilkahduksina vellomaan mieleen ja siitä seuraa hirveä ahdistus..

Ei tällä kertaa enempää, kirjoitan taas kun jaksan!

Rakastettu

Eilen. Lauantaina.

Mun perhe kävi täällä osastolla eilen moikkaamassa mua, siis ihan koko perhe pienintä pikkusiskoa lukuunottamatta. Tapaaminen jännitti mua tosi paljon, erityisesti mua jännitti tavata mun isoveli pitkästä aikaa.. Mun päässä soi vieläkin sen kommentit siitä tuttavasta joka hyppäs junan alle "Se tyttöhän oli ihan sairas! Vaan sairas vois kuvitella hyppäävänsä junan alle!" .. Mua pelottaa et mun veli alkaa ajattelemaan musta sillä tavalla, että mä oon sairas. Mähän ajattelen niin kuin mun veljen mielestä vain sairaat voi ajatella. Mä ajattelen itteni tappamista. Mä ajattelen junan alle hyppäämistä. Tekeekö se musta sairaan?..

Tapaaminen meni yllättävän hyvin.. Heti kun näin mun veljen niin hyppäsin itkien halaamaan sitä. Hassulta se tuntuu, mut mulla oli varmaan kaikista eniten ikävä mun veljeä vaik meiän välit ei oo hirveen läheiset. Kierreltiin osastolla, esittelin paikkoja ja hoitajat kerto osaston yleisestä toiminnasta. Mun sisarukset suhtautu osastoon mun mielestä tosi hyvin ja rennosti. Olin tapaamiseen hirmu tyytyväinen, se sai mulle levollisemman olon. :)

Tänään on taas jännä ja tapahtumarikas päivä edessä, kerron siitä sitten kun jaksan!

Vielä täällä..

Osastojakso jatkuu ja ajattelin kertoa vähän kuulumisia.

Ensinnäkin, mua pelotti ihan hirveesti tulla tänne. Tää oli tosiaan eka kerta kun oon osastohoidossa, viime syksynä olin 6viikkoa intensiivi-avohoidossa, mut se on aikalailla eri asia kun tää. Ekana iltana mä vaan itkin ja halusin kotiin. Tietysti olin lukenut "kauhutarinoita" joita osastohoidosta kerrotaan. Mutta mä en mitenkään pysty samaistumaaan niihin. Varmasti olotila ja fiilis myös riippuu onko osastolla omasta tahdosta vai ei.. No kuitenkin, mä oon täällä ihan omasta tahdosta enkä oo kertaakaan ajatellu et tää ois ollu jotenkin huono tai nolo juttu. Henkilökunta on tosi kivaa porukkaa, lääkärit on ihan ok ja ruoka on hyvää. Tietysti aiheet joista täällä puhutaan on tosi vaikeita, ja vielä kun kaikki on ihan uusia ihmisiä niin onhan niitä hankaluuksia ja hiljasia hetkiä tullut. Toivon, että joku osastolle menevä löytää positiivia kommentteja osastohoidosta niin sinne meno varmaan helpottuu :)

Mun fiilis osastolla on ollu tosi vaihteleva, joskus jaksan hymyillä ja kattoa hoitajia silmiin, mutta myös niitä hetkiä on tullut kun menen vessaan ja viiltelen tai raavin käsivarren kynsillä verille.. Apuahan tänne ollaan tultu hakemaan niin pitäis vaan opetella avaamaan suu ja kertomaan pahasta olosta jollekkin. Siitä me ollaan puhuttu paljon hoitajien kanssa.. Pahasta olosta puhumiseen vaan tarviitaan multa hirveesti rohkeutta niin sitä pitää pikkuhiljaa harjotella.

Mulla muuten vaihtuu huomenna Seronil johonkin toiseen samantyyppiseen mielialalääkkeeseen, toivottavasti siitä tulisi vähemmän sivuvaikutuksia. 

Kirjottelen taas kun jaksan!