Vuosipäivä

Heinäkuun viimeisten päivien läheneminen on tuonut mieleeni vuoden takaiset tapahtumat, sillä silloin minun ja perheenjäsenteni elämässä tapahtui iso muutos.
Vuosi sitten mun rakas perhe ja hoitooni osallistuvat ammattiauttajat tulivat siihen tulokseen, että mä en enää pärjää satunnaisilla käynneillä sairaanhoitajan tai terapeutin luona. Mä tarvitsin tiivistä apua, heti.
Tässä postauksessa kerron päivästäni, joka alkoi tavalliseen tapaan herättyäni omasta sängystäni isäni luona ja joka päättyi kyyneleet silmissä psykiatrisen osaston vieraaseen ja kovaan sänkyyn.

"Mulla ja äidillä alkaa loppua ideat kesken. 

Me ei enään tiedetä, riittääkö  sulle se apu mitä me pystytään hoitotahojen kesäloman aikana kotona tarjoomaan.."

Näin alkoi minun ja isäni välinen keskustelu mukavasti kuluneen päivän ja kahvitteluhetken jälkeen. Vakava-aiheinen keskustelu yllätti minut täysin, sillä mitään "ihmeellistä" ei ollut päivän aikana tapahtunut.

"Sopisiko sulle, että lähdettäis nyt tästä suoraan Jorviin päivystykseen?"

Keskustelun, tai pikemmin iskän yksinpuhelun, aikana hän kertoi monta kertaa, kuinka paljon hän ja äitini rakastavat minua. Iskä, äiti ja hoitooni osallistuvat henkilöt olivat huolissaan voinnistani. Tiesin, että iskä ja äiti halusivat vain minun parastani.

 Ainut asia minkä muistan sanoneeni keskustelun aikana oli, että suostun osastohoitoon.

Saavuttuamme Jorviin, jouduimme odottamaan lähes pari tuntia ennen kuin päästiin lääkärin luokse. Ahdistuksen ja jännityksen takia en pystynyt kertomaan tuntemattomalle lääkärille koko totuutta voinnistani. Sillä hetkellä iskäni onneksi astui huoneeseen sisään ja kertoi lääkärille turhia kiertelemättä itsemurha-ajatuksistani ja viiltelystä. Lääkäri lähetti minut eteenpäin tutkittavaksi.

Lääkärikäynnin jälkeen ahdistus oli selkeästi ottanut kehossani vallan, sillä en muista mitään mitä tässä välissä tapahtui. Seuraava asia minkä muistan on, että pyydän isääni menemään käytävään odottamaan ja minä istun kahden tuntemattoman naisen kanssa pienessä huoneessa. He ovat työntekijöitä aikuisten psykiatrisen osaston puolelta. He juttelivat minun kanssa rennosti, kyselevät lähinnä itsemurha- ja viiltelyjutuista.

Juteltuani pitkään näiden naisten kanssa, he soittivat Töölön psykiatriselle akuuttiosastolle ja varasivat minulle paikan sieltä. Olimme onneksi isäni kanssa autolla liikkeellä, joten ei tarvinnut matkustaa ambulanssilla..

Saavuttuamme osastolle olin todella ahdistunut ja paniikissa. En muista ensimmäisestä yöstäni osastolla mitään muuta kuin sen, että itkin paljon.


Osastojaksostani tuli pidempi kuin kukaan meistä oli alunperin ajatellut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että läheiseni, hoitooni osallistuvat ihmiset ja blogini seuraajat jaksoivat tukea minua vaikean jakson aikana. Kiitos ♡

Kesäloman kuulumisia

Kesäloma on sujunut ihan kivasti, oltiin äidin ja pikkusiskon kanssa viimeviikko Kemiössä. Oli rentouttavaa päästä pois pääkaupunkiseudun melskeestä.

Mielessä on pyörinyt vuoden takaiset tapahtumat, sillä lähes vuosi sitten 29.7.2014 jouduin/pääsin psykiatriselle osastolle ja olin osaston listoilla tammikuun 2015 alkuun. Ajattelin kirjottaa postauksen siitä päivästä kun jouduin osastolle, ajatuksistani ja kuvata yleisesti psykiatrisen osaston toimintaa.

Kaksi tyttöä

Istun bussissa, kuulokkeet korvilla ja tuijotan ulos ikkunasta. Huomaan kauniin, suurinpiirtein ikäiseni, tytön kävelevän bussiin sisään. En aluksi kiinnitä huomiota hänen kasvoihinsa, sillä ensimmäisenä katseeni kiinnittää tummanpunainen hame, joka hänellä on yllään. Hameesta katseeni kohottautuu ylöspäin ja vilkaistuani tytön kasvoja, tunnistan hänet. 

Tyttö oli paras kaverini, ennen kun menin noin vuosi sitten osastolle. Vielä noin 1,5vuotta sitten vietimme kaiken ajan koulussa yhdessä. Näimme vain harvoin vapaa-ajalla, emmekä koskaan puhuneet henkilökohtaisista asioista, mutta viihdyimme toistemme seurassa koulussa.  

Nyt näen hänet ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Hän kävelee kapeaa käytävää pitkin, pysähtyy kohdallani ja jää toiselle puolelle käytävää istumaan. Luulen tytön tunnistaneen minut ja jään odottamaan "Moi!":ta tai edes hymyä, mutta selkeästi luulin väärin. Ei hymyä, ei tervehdystä, ei mitään. Vain kaksi tyttöä, eri puolilla käytävää, tuijottamassa ikkunasta ulos tyhjyyteen.

Päätin olla vahva

Avasin tänään mökkiviikon aikana postilaatikkoon tipahtaneen kirjekuoren.. Kyseistä kirjettä olen odottanut jo kauan. Siinä lukee oikeuden määräämät korvaussummat, jotka siirtyvät monen mutkan kautta hyväksikäyttäjieni pankkitileiltä minun tililleni.

Varsinkin aluksi "tiedoituskirjeen" lukeminen tuntui hirveän vaikealta. Faktaa mustaa valkoisella. Virallisia papereita, joissa lukee, että olen joutunut törkeän seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. En tiedä, tuleeko sen faktan lukemisesta, sisäistämisestä ja ymmärtämisestä koskaan helppoa.. 

Lukiessa kirjettä, en voinut olla huomaamatta ja lukematta hyväksikäyttäjieni nimiä. Hyväksikäyttäjien nimien lukeminen sai pääni täyttymään takaumista ja keskusteluista joita kävin hyväksikäyttäjieni kanssa. Ahdistuin entistä enemmän.

Olo tuntui epätoivoiselta, heikolta ja päässä pyöri luovuttaminen. Hetken jo luulin, että joudun kirjeet luettuani samanlaiseen alamäkikierteeseen, joka vei minut psykiatriselle osastolle noin vuosi sitten. Minä kuitenkin päätin, että olen vahva, selviytyjä. Annoin itseni itkeä ja käsitellä juuri lukemaani asiaa itsekseni. Ajateltuani asiaa hetken yksin, kävin kertomassa juuri lukemani jutut siskolleni. Siskoni kanssa keskustelu sai hymyn huulilleni ja aloin löytämään valtiokonttorista tulleesta kirjeestä hyviä puolia.. Tililleni on tulossa aikamoiset shoppailurahat lähipäivinä! Tietysti iso osa summasta menee säästötililleni, mutta kyllä pieni osa summasta jää "hupikäyttöön".. ;)

Hymy huulilla heinäkuussa!

Ps. tässä kuva huhtikuussa ottamastani tatuoinnista!