Numero 136 A

Eilisen päivystykseen menon takia vietän nyt muutaman yön osastolla. 

Kirjottelen taas kun jaksan.

Hyppää jo!

Viimesimmät viikot mun mielialassa on ollu vuoristorataa, 

joka päivä mun vaunu menee jyrkemmin alaspäin..

Eilen koiralenkillä kävelin läheiselle juna-asemalle. Jäin siihen seisomaan ja tuijotin raiteita. Kaiuttimista kuuluu varoitus ohi menevästä junasta. Mua alko itkettää ja pyörryttää tosi paljon. Tuntu siltä kuin joku ois työntäny mua raiteille, joku huus mun päässä ja käski hyppäämään..  En kuitenkaan hypänny. Suljin silmät ja kuuntelin tulevan junan ääntä ja sitä kuinka se suhahtaa ohi.. Jäin asemalle hetkeks istumaan, mua pelotti ihan hirveesti. Itsemurha-ajatuksista on tullu käskeviä, joku mun pään sisällä haluu että mä kuolen.

Oon huono lapsi.

"Mä teen kaikkeni, että mä saisin suojeltua teitä, mun lapsia, kaikelta pahalta"

"Mä oon huolissani susta, koko perhe on huolissaan susta"

-Äiti

Eilisen tapaiset rankat päivät saavat mut vihaamaan itteeni. Mun perhe puhuu mulle kokoajan kuinka paljon ne rakastaa ja haluu suojella mua. Ne haluu tietää jos mulla on paha olla. Ne haluu tehä kaikkensa, että mulla ois hyvä olla. Ne haluu ja toivoo, että mä pystyisin puhuu mun pahan olon pois.

Mä en pysty kertomaan mun pahasta olosta kellekkään. Mä en pysty jakamaan mun päässä liikkuvia juttuja kenenkään kanssa. Mä en haluu kuormittaa mun perheen taakkaa kertomalla mikä mulla on hätänä. Pelkään ja säikähdän omia ajatuksiani niin paljon et en tiiä miten kukaan muukaan pystyis käsittelee niitä.

en oo hullu, vai oonko..?

"Nähdään 4viikon kuluttua!" ...... Näihin sanoihin päättyi tämän päivän polikäynti. Noita sanoja ennen käytiin pitkä keskustelu mun voinnista, koulusta ja kesäsuunnitelmista. Sairaanhoitaja kyseli multa miten oon pärjänny ja onko ollu itsetuhoisia ajatuksia tai oonko viillelly. Pienen mietiskelyn jälkeen vastaus kaikkiin tollasiin kysymyksiin oli ei. Viime viiltelystä oli silloin 30minuuttia... Kauheesti mä en siis voinnistani sairaanhoitajalle kertonu. Vieraille sairaanhoitajille on helpompi kertoa siitä iloisesta tytöstä joka olin ennen, se meni läpi tälläkin kerralla... Koulusta puhuminen sai mun mielen aika surulliseksi ja loppuajan olin tosi hiljanen. Kesäsuunnitelmia mulla ei loppukesälle oo, yritän vaan pysyä hengissä.. Kerroin kuitenkin että oon joinakin päivinä tosi ilonen ja saatan samana päivänä olla tosi surullinen. Mielialan vaihtelut on nopeita ja ne liikkuu ihan ääripäästä toiseen. Sairaanhoitajan mukaan se saattaa johtua lääkkeestä jota oon nyt syöny kuukauden. Näin huolestuneen ilmeen sairaanhoitajan kasvoilla ja lupasin soittaa polille jos mun olo huononee,  huijasin.. En varmasti soita... Toivon todellakin että nää nopeet vaihtelut menis äkkiä pois. Ei mua haittaa olla surullinen, mut ne iloset ajat haittaa. Silloin mä annan mun perheelle, varsinkin äidille ja iskälle, ihan väärän kuvan mun voinnista.. Ne ei nää mun huonoja aikoja kun sillon oon useimmiten yksin ja siksi ne luulee että mä jaksan tehdä juttuja samalla reippaudella kuin muutama vuosi sitten.. Ne ei ymmärrä että en oo se sama tyttö enää. Nyt mä oon se tyttö joka herää öisin selkä hiessä ja ihan paniikissa painajaisten takia. Mä oon se tyttö joka havahtuu tunteeseen että on hukkumassa tai että joku hakkaa ja potkii mua, kauheinta niissä tilanteissa on se että mä oikeesti luulen että niin tapahtuu. Mua alkaa pyörryttämään ja sattumaan mihin mua ikinä ollaankaan ajatuksissani lyöty.. Pahimmissa tapauksissa mä alan pidättämään hengitystä niin pitkään kuin vaan pystyn. Niissä hetkissä nään itseni hyppäämässä sillalta junan alle. Se näky pelottaa mua tosi paljon. Oon ennenkin nähny itteni kuolemassa mun ajatuksissa, mutta nyt jotain on muuttunut.. Ennen niissä näyissä ei ollu tunnetta mukana, ei mitään muuta kuin vapauden tunne. Nyt mä tunnen kipua ja pelkoa.. En uskaltanu puhuu noista näyistä sairaanhoitajalle, sehän ajattelis et mä oon hullu.. Enhän mä oo, vai..?

Itsemurha.. Itsekästä vai ei?

Kello on 4:12 aamuyöllä. Heräsin hirveisiin painajaisiin enkä haluu ees yrittää nukkumista enää, tiedän että pahat unet tulis takaisin.. Väsyneessä mielessä pyörii siskon ja veljen kommentit itsemurhasta. Vanha hyvä kaverini teki keväällä itsemurhan josta sain kuulla vasta viime viikolla ja nyt itsemurha on ollut paljon meidän perheen keskusteluissa mukana. Kaikki mun perheenjäsenet, varsinkin isoveli ja pikkusisko, ovat sitä mieltä että itsemurha on itsekkäin teko minkä voi tehdä, varsinkin jos on rakastavia ihmisiä ympärillä. "Itsemurhan tekevä ei välitä läheisistään ja siitä surusta jonka hän kuolemalla tuottaa muille" "Se tyttö oli ihan hullu! Vain hullu vois ees ajatella ittensä tappamista" "Oli ihan oikein et se hullu kuoli" Kyyneleet silmissä kuuntelin mun sisarusten juttuja, oisin halunnu puolustaa tätä kuollutta tyttöä mutta en pystynyt. Mä oon itsekin kamppaillu elämän ja kuoleman välillä. On hetkiä jolloin mäkin haluan kuolla, silloin ajattelen itsemurhaa hymy huulilla. En mä osaa nähdä sitä ajatusta "sairaana" tai jotenkin outona, se on vaan osa mun normaalia ajattelua ja se on mun mielessä joka päivä.. Jos mä joskus teen itsemurhan niin syy on että en kestäis kertoo mun läheisille kuinka paha mulla on, koska en usko et ne pystyis auttaa mua.. Tietysti mäkin suren tämän tytön kuolemaa ja tapaa jolla hän kuoli, mutta en pidä tekoa itsekkäänä. Olisi kiva kuulla oonko yksin tän ajatuksen kanssa vai ajatteleeko joku muukin näin. :)

Ei mulla oo voimia.

Mä oon väsynyt miettimään sitä mikä mä haluun olla kun oon aikuinen, missä asun ja kenen kanssa. Äidin mielestä mun pitää tsempata ensvuonna ja käydä kaikilla tunneilla ja saada uusia ystäviä. Mun mielestä se ei mene niin. Mulla ei oo voimia luoda uusia kaverisuhteita ja olla koulussa 8h päivässä, mun pää ei kestäis sitä. Mä vaan toivon et äiti ymmärtäis sen.

Kaikesta selviää. Ehkä.

Tiistai kului panikoiden haastemieheltä tulleita äitin luona odottavia papereita. Keskiviikkona tulin takas iskältä äidille ja heti ekaks luin paperit. Luin ne monta kertaa, en halunnu uskoo silmiäni. Papereista selvisi monta asiaa jotka liittyvät muhun erittäin paljon, mutta sain tietää niistä vasta nyt.. Ja papereissa luki myös oikeudenkäynnin päivämäärä ja aika, jotain positiivista sentään.. Kai..

Tänään, torstaina, puhuttiin äidin kanssa. Äiti kertoi mulle että meidän tuttu on kuollut, hän oli vasta 19-vuotias ja hän teki itsemurhan. Äiti ois halunnu puhuu mun kaa siitä tosi paljon ja jankuttaa kuinka kaikesta aina selviää. Mä en jaksanu kuunnella sellasta, en tienny mitä sen kommentteihin olis pitäny vastata. Mä oon harkinnu ihan samaa tekoa minkä tää meidän tuttu teki, junan alle vaan.. Se ois ihan oikein mulle. Vaikeinta mulle itsemurhan suunnittelussa on mun perhe, tiedän että ne rakastaa mua ja jos olisin poissa niin ne olis ihan murtuneita. Mutta kyllä ne selviäis mun menettämisestä. Niinhän se äiti sanoo, kaikesta selviää. 

Sano muikku!!!!

Kävelen keittiöön. KLIK! Avaan laatikon jossa tän perheen veitsiä säilytetään.. KLIK! Laitan pienen mutta erittäin terävän lihaveitsen shortsien taskuun.. KLIK! Työnnän laatikon kiinni ja juoksen tiukasti veitseä taskussa puristaen vessaan. Viillän, viillän uudestaan, viillän syvälle ja pitkiä viiltoja. Verta valuu jalkaa pitkin ja mua pelottaa. Videokamera on videoinut ja kuvannut kaapin päältä mun jokaisen liikkeen keittiössä. Luotan siihen että iskää ei kiinnosta videokameran sisältö juuri tällä hetkellä kun pitkiä lomareissuja ei oo edessä. Tiedän, et mun iskä ja äiti murtuis jos ne tietäis et viiltelen. Tai äiti tietää, et oon joskus aikasemmin viillelly mut iskä ei tiiä ollenkaan. En haluu et ne tietää. Ei enempää tuskaa niille.

Tänään aamupäivällä olin nuorisopsykiatrian polilla mitattamassa verenpaineen ja käymässä normaalin "mitä kuuluu" ja "hyvää hyvää hyvää" keskustelun.. Mua ärsyttää käydä siellä. Ei mua yhtään huvita ees vastata niiden kysymyksiin, ne tuntuu niin turhilta. En pysty puhumaan mun itsemurha-ajatuksista ees mun terapeutin kanssa joten miten ne olettaa et pystyn vastaamaan niiden kysymyksiin.. Enkä mä aina ees tiiä niihin vastausta. Tänäänkin mun sairaanhoitaja kysyi että pärjäänkö elokuun puoleenväliin jolloin terapia jatkuu. Vastasin joo, vaikka ei mulla oikeesti oo mitään ajatusta siitä että oonko mä sillon ees elossa enää. Mä oon ollu nyt 3viikkoa ilman terapiaa ja se on kyllä vaikuttanu tosi paljon mun oloon.. Ei hirveen positiivisella tavalla... Saa nähä missä oon kuukauden päästä.

Pitkästä aikaa.

Yksin kotona. Tätä tapahtuu nykyään harvoin, varsinkin täällä iskällä. Käytin tilaisuuden hyväkseni, hain keittiöstä veitsen ja menin vessaan viiltelemään. Yksi syvä viilto. Monta kertaa samaan kohtaan. Verta valui jalkaa pitkin ja mä hymyilin.

Täysin tuhottu ja lähes luovuttanut.

Tunnenko tyhjyyden?

Tunnenko helpotusta?

Tunnenko vihaa?

Tunnenko surua?

Miltä tuntuu olla kuollut?

Siihen mä haluaisin vastauksen. Periaatteessa mä tiedän sen jo. Mä oon jo sisäisesti kuollu. Mussa on vain satunnaisia aitoja hymyjä jäljellä. Kohta tulee raja vastaan, aika jolloin mä en vaan enää jaksa. Aika, jolloin musta tulee luovuttaja.

Käytiin tänään kaverin kanssa kattomassa Tähtiiin kirjoitettu virhe-elokuva. Se oli tosi surullinen ja sai miettimään omaa jaksamista. Tietysti elokuvassa on käsikirjoitettu tarina ja näyttelijät, mutta toi tarina ja taitavat näyttelijät sai mun pään taas ihan pyörälle sekasista ajatuksista. Tuntuu, että mun mieliala syö mua sisältäpäin. Kukaan ei huomaa mun pahaa oloa ennenku on liian myöhästä ja hyvä niin.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt, hajoo se maahan multaan.

Oltiin äidin kaa aamulla melomassa, saatiin lainata serkkujen kajakkia ja siinä meloessa äiti alko puhumaan että hän haluis oman kajakin. Kysyin sitten et ostaisko se yhen vai kahen istuttavan kajakin, kuulemma kahen jos lupaisin mennä enskesänä äidin kanssa monta kertaa melomaan. En pystynyt vastaamaan mitään, meloin vaan hitaasti eteenpäin. Mielessä alko pyörii ajatukset itsemurhasta ja siitä että en oo täällä enää vuoden päästä. Sillä hetkellä näin pitkästä aikaa itseni sillalla hyppäämässä junan alle. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kurkistin taakseni ja äiti katsoi mua pitkään ja hämmästyneenä silmiin, mutta ei onneks sanonu mitään. Veikkaan, että se jotenkin arvasi mitä mun päässä pyörii vaikka en mä oo niistä ajatuksista koskaan kertonu äidille. Oisin pitäny itteeni todella epäreiluna ihmisenä jos oisin alkanu lupailemaan yhteisiä melontaretkiä ensi vuodelle. Eihän kukaan voi tietää missä mä sillon oon.

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.

En oo jaksanu kirjottaa vaikka paljon on tapahtunu ja paljon asioita on mielessä. Oon hirmu väsynyt kokoajan, nukun yöt tosi huonosti. Mielessä pyörii haastemieheltä tullut puhelu, meen oikeuteen marraskuun lopulla. Se on mun ensimmäinen oikeudenkäynti ja mua pelottaa ihan hirveesti. On niin paljon kysymyksiä mihin en tiiä vastausta. Mitä mun pitää sanoa? Mitä jos mua alkaa itkettää? Mitä jos mua aletaan syyttää jostain?.. Nään painajaisia joka yö.

Oikeudenkäyntejä on tulossa vielä myöhemmin enemmän. Kukaan ei tiedä millon.. Jossain vaiheessa mun pitäis suorittaa peruskoulukin loppuun. Mut enhän mä pysty ajattelee ees normaaleja juttuja ku mua pelottaa niin paljon.. Toivon et saisin kuulla ne oikeudenkäyntien ajankohdat pian ni ois ees yks kysymys vähemmän..

-

En oikeen tiiä mistä kirjottaisin. On jotenkin epätodellinen olo. Tuntuu kuin olisi pienessä horroksessa kokoajan. Väsynys voi johtua myös eilisestä Viron reissusta. Oli ihan kiva käydä siellä pitkästä aikaa. Mua ahdistaa ja väsyttää niin paljon et meni sekin reissu kahvilassa istuessa kun muut juoksi kaupoissa.. Mielessä pyöri myös keskiviikkona tullut puhelu, jossa kerrottiin että ensimmäinen oikeudenkäynti on marraskuun lopulla.. Siihen on ikuisuus!!! En odota tätä mitenkään innolla. Mua pelottaa, pelottaa ihan helvetisti. Mitä mun pitää sanoa? Mitä jos alan itkee tai pyörryn? Tietysti mä puhun noista kysymyksistä mun asianajajan kanssa mut kyllä se silti jännittää..

Tähän päivään ei varmaan mahdu mitään hirveen erityistä. Nään pitkästä aikaa mun tukihenkilöä ja haen koiran hoidosta.

Heikko, ällöttävä, valehtelija..

Heräsin aamulla ysiltä ja menin heti pesemään, kuivaamaan ja trimmaamaan mun koiran. Oon hirmu tyytyväinen lopputulokseen! Se alkaa näyttää jo ihan aikuiselta villakoiralta:)
Leivoin aamupäivällä siskon kaa pullaa, se oli tosi hauskaa. Mulla meni muutaman kerran hermo ohjeiden kanssa mut rauhotuin nopeesti. Saatiinkin muutama pellillinen korvapuusteja tehtyä, nam!
Tänään illalla meen sen festarikaverin luo. Valehtelin äitille et meen kaverin synttäreille. Mua inhottaa se kuinka helposti mä pystyn huijaamaan sitä.. Se luottaa muhun vaikka en oo sen luottamuksen arvonen. Oon heikko, ällöttävä.
Kello on 0:05 ja tulin just kotiin. Oon ihan väsynyt. Muhun sattuu. En osaa sanoo ei. Ja vaikka yritinkin ja se kyllä huomas sen.. Silti jatko kovempaa.. Huomenna otan terän käteen ja viillän. Syvälle. Lupaan sen.