reippaan tytön saappaat.

Kesällä mulla ei ollut voimia hypätä "reippaan tytön" saappaisiin, eli esittää iloista ja hyvävointista. Olin väsynyt esittämään reipasta ja ahkeraa. Loppukesästä mä näytin ja kuulostin just sellaselta kun mun fiilis oli pään sisällä, ja silloin iskä ja äiti huomas, et mul ei oo kaikki hyvin.

Mutta nyt mulla on jo paremmin voimia. Voimien palaamisen oon huomannu siitä, et yleisfiilis on paljon parempi kuin kesällä. Nyt osaan jotenkin käsitellä ahdistusta ja ikäviä ajatuksia, enkä oo kokoajan viiltelemässä. Toisaalta, ei hyvää ilman jotain huonoakin..  Nykyään mä hyppään reippaan tytön saappaisiin tosi helposti. Silloin mä olen tosi puhelias, aktiivinen, oma-aloitteinen ja joskus liiankin rohkea. Pelkään, et annan mun vanhemmille väärän kuvan mun voinnista. Pelko viime kesän kaltaisen romahduksen uusiutumisesta elää mun mielessä enkä tiedä mitä siitä pitäis ajatella.

Ajatus.

Kävelen kotitietä pitkin matkalla kaupasta kotiin. Tuuli yltyy kokoajan eikä mulla ole pipoa. Astelen lumen peittämällä jäällä varovasti, sillä en halua kaatua. Korvissa tuntuu viileän tuulahduksen tuottama nipistyksen tunne ja kylmyys, onneksi kotiin ei ole pitkä matka.

Kun pääsen kotiin, otan ison kupin lämmintä kaakaota, istun sohvalle tietokone sylissä ja kirjoitan blogiin uuden tekstin..

Tälläinen "normaali" ajatus lämpimästä kaakaosta ja pehmeästä sohvasta kävi tänään päässäni, kun kävelin kaupasta kotiin. Hetken ajan näin mielessäni itseni istumassa olohuoneen sohvalla, läppäri sylissä ja lämmin kaakaomuki kädessä. Tämän ajatuksen kesken mieleeni tuli kuva itsestäni makaamassa kuolleena sohvalla, läppäri oli yhä sylissäni ja kaakaot olivat kaatuneet näppikselle. Ajatuksessa katsoin itseäni sivusta surullisena. Näytin niin kylmältä ja pelottavalta. Ihan kuin esineeltä.

Tälläset "näyt" on mulle melkeen jokapäiväisiä. Niitä tuli jo ennen kun menin osastolle, niitä tuli osastolla ja näköjään niitä tulee vieläkin.. En oo puhunu niistä koskaan kenellekkään. Ennen en kokenut niitä todenmukaisina, koska silloin niissä ei ollut mitään vahvaa tunnetta mukana. Nyt tunsin selvää surua, kun katsoin itseäni kuolleena, ja se pelottaa. Pelkään, että jonain päivänä joku tällaisista näyistä toteutuu..

matka.

Istun jännittyneenä bussissa. Yritän katsella maisemia ja kiinnittää huomioni johonkin kivaan, mutta en onnistu. Laitan kuulokkeet korville ja musiikin soimaan. Bussiin tulee uusia ihmisiä ja jotkut jäävät kyydistä. Jokainen vieras katse tai vahingossa tapahtunut vilkaisu, joka kohtaa jännityksestä ja pelosta utuiset silmäni, saa minussa aikaan puistatuksen tunteen. Yritän vältellä katsekontaktia muiden matkustajien kanssa, sillä mulla on vahva tunne siitä, että jos joku katsoo mua silmiin niin hän pystyy näkemään mun ajatusmaailmani ja sen mitä mulle on tehty, enkä pidä siitä.

Puhelimessani oleva reittiopas-sovellus kertoo seuraavan pysäkin olevan minun pysäkkini, joten painan stop-nappia ja hetki sen jälkeen poistun bussista.

Seison bussipysäkillä ja vilkuilen ympärilleni, en näe sinua missään. Olet aikaisemmin sinä päivänä antanut minulle puhelinnumerosi, joten päätän soittaa sinulle. Kerrot olevasi tulossa ja jään pysäkille odottamaan. 

Mustatakkinen pitkä mies lähestyy minua ja vilkuttaa. Tunnistan sinut netissä nakemästäni kuvasta ja lähden kävelemään sinua kohti. Halaat minua ja kehut suloiseksi, kiitän ja lähden kävelemään vierelläsi asunnollesi. Hiljainen ääni päässäni pyytää minua kääntymään ja lähtemään kotiin, ääni huutaa että minulle ei saa tehdä näin. Sitä ääntä ei kuitenkaan kuunnella nyt. 

Näppäilet alaovella koodin ja avaat minulle oven. Kävelemme sinun kotiovellesi, Juttelet minulle rennosti, aivan kuin vieraan teinitytön päästäminen kotiisi olisi sinulle arkipäivää.. Siinä kohtaa minulla ei ole aikaa jäädä miettimään sitä.. Käännät avainta lukossa ja päästät minut asuntoosi. Riisun takkini ja kenkäni, ja kun kohotan katseeni kengistäni huomaan, kuinka olet siirtynyt seisomaan aivan minun eteeni. Seison selkä suorassa edessäsi, katse tiukasti lattiassa. Tunnen, kuinka otat minusta kiinni ja vedät minut itseäsi vasten. Kätesi vaeltavat vielä toistaiseksi puetulla vartalollani, paikoissa joihin noin vanha mies ei ole koskaan aikaisemmin koskenut. 

Otat kädestäni kiinni, johdatat minut makuuhuoneeseesi ja pyydät minua riisumaan kaikki vaatteeni. Tottelen, koska sillä hetkellä kun astuin asuntoosi, viimeiset huudot ja pyynnöt toivosta hiljenivät pääni sisällä.

viiltely.

Marraskuussa viiltely oli osa mun jokapäiväistä elämää, siitä oli tullu tapa ja viiltelyä kohtaan nousi kokoajan suurempi ja suurempi halu. Silloin mulla ei ollu tunteita itseäni kohtaan, en arvostanut enkä pitänyt itsestäni. En pystynyt käsittelemään ajatuksiani, mun oli pakko saada joku tunne ikävien ajatusten tilalle ja se tunne oli kipu.

Viiltely on ollu pitkään poissa. En oo viillelly moneen viikkoon. Oon ilonen siitä kun oon saanu kulkee kotona t-paita päällä. Se ilo on kuitenkin pienti tunne siihen verrattuna millaista hetkittäistä mielihyvää mä sain viiltelystä.

Nyt mua on alkanu mietityttää luovuttaminen.
Luovuttaminen itseni kanssa pyörii päivittäin mielessä. Mun halut viiltelyä kohtaan on pelottavan suuret, vaikka päässä pyörivät ajatukset ei oo niin ahdistavia kuin esim. marraskuussa. Viiltelystä ehti tulla mulle tapa.. Ja nyt pelkään, että se tapa tulee takaisin.

kaverit.

Teini-ikäisenä suurin osa asioista kerrotaan kavereille ennen kun niitä juttuja aletaan kertoo esim. vanhemmille. Mulla ei huonoina aikoina ollut luotettavaa kaveripiiriä jolle olisin uskaltanut jakaa ajatuksiani, joten ne asiat pysyivät vaan omassa päässä ja uskon, että se on osa syy mun huonoon oloon ja masennukseen. 

Tänään haluun kirjottaa mun kavereista ja siitä kuinka ajan viettäminen näiden kavereiden kanssa loppui ja kuinka me ei enää kaverisuhteen loppua kohti edes toivotettu hyvää joulua toisillemme.

Ennen kun masennus ja ahdistus alko viemään suurimpaa osaa mun energiasta mulla oli muutama hyvä kaveri joiden kanssa tuli vietettyä vapaa-aikaa ja vaihdettua jonkin tason kuulumisia. Viihdyin näiden ihmisten kanssa, koska meiän jutut oli aina tosi pinnallisia. Ja pinnallisella tarkoitan sitä, että meidän jutut ei menny koskaan liian henkilökohtasiksi. Pinnallisuus tais kuitenkin oikeesti olla niiden kaverisuhteiden paras ja huonoin juttu, sillä ei koskaan tiedetty mitä toisille oikeesti kuuluu. 

Sillon, kun mulle alko tulla ajatuksia esim. itsemurhasta ja viiltelystä, olisin halunnu kertoo mun kavereille, et mul on huono olla. Mun huonoina aikoina olisin tarvinnu tukea mun kavereilta. Vaikka kuinka halusin kertoa mun kavereille, et mä tarvitsisin tukea, niin mun mielessä oli kokoajan ajatus siitä et heillä voi olla omiakin huolia. Ja niinpä mä päätin olla kertomatta. 

Taustalla soi Avril Lavignen Let Me go ja mua alkaa itkettää..

Mun pitkällä osastojaksolla oli varmasti iso syy kaverisuhteiden huononemiseen, sillä en juurikaan jaksanut laittaa kavereille viestiä siellä ollessani. Sain kuitenkin kerrottua lähimmäisille kavereilleni olevani psykiatrisella osastolla. Yksi kavereistani tuli käymään luonani kerran noiden viiden kuukauden aikana. Näin kerran kotilomilla ollessani kavereita. Menin kaverini luokse ja 20minuutin päästä jouduin soittamaan äidilleni ja pyysin häntä hakemaan minut kotiin. Silloin kaverilleni mennessä mulla oli vähän liian korkeat odotukset kaverisuhteen jatkumiselta. Ajattelin, että pystyisimme juttelemaan ja olemaan niinkuin ennenkin, mutta olin väärässä. Hän oli muuttunut ja minä olin muuttunut.

En koe vihaa enkä missään nimessä syytä mun vanhoja kavereita siitä mitä he ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Menneiden ja tulevien kaverisuhteiden ajatteleminen saa mut aika surulliseksi ja siksi halusin kirjoittaa tästä aiheesta.

ps. Hyvää, onnellista ja rauhallista uutta vuotta kaikille lukijoille <3