Kesäloman "ilo"..

Tänään alkoi kesäloma. Kaikki on iloisia ja odottavat innolla kesää. Kaikki iloitsevat hyvistä saavutuksista koulussa, hyvistä numeroista ja stipendeistä. Mä jatkan ensivuonnakin ysillä, kun muut mun kaverit lähtee amiksiin ja lukioihin, tai mihin ikinä menevätkää. Mä jään vieraiden ihmisten kaa opiskelemaan, en haluu sitä. En kestä olla yksin, tarviin ihmisiä mun ympärille.

Mun kaverit suunnittelee kaikkee ihanaa tekemistä kesälle. Juu kyllähän mäkin suunnittelen kaikkee kivaa, mut siinä sivulla suunnittelen itsemurhaa.. Tiedän, et ens syksystä tulee tosi vaikee.. Siitä tulee varmasti vaikeinta aikaa mitä mul on koskaan ollu tai tulee koskaan olemaan.. Uus luokka, oikeudenkäynnit, menneiden muisteleminen.. Kaikki se paha olo ja ahdistus.. Miten voin kestää sen?! Toisaalta, oon ansainnu sen kaiken pahan.. Itehän mä oon sen aiheuttanu.. Mä sanoin joo lähes kaikille tapaamisehdotuksille.. Mun vika!! Joten on ihan oikein, että kärsin.. En oo ansainnu mitään parempaa.

Mun mieli on hetken ollu huolestuttavan hiljanen. En oo päässy sillalle. Oon vaan kärsiny ja kattonu tapahtumat uudestaan ja uudestaan mun päässä.. En pääse enään pakoon. Toivottavasti tää muuttuu kohta "normaaliksi". Mulla on ikävä sillalle.

Minä

Moi.

Ensimmäiset postaukset on käsitelly enemmän mun päässä liikkuvia juttuja mutta nyt ajattelin kertoa teille vähän itsestäni. Olen 16-vuotias tyttö helsingistä, olen useaan toistuneen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön "uhri". Kärsin traumoista, ahdistuksesta, unettomuudesta ja myös masennusta epäillään.
Kävin 1,5vuotta nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta nyt käyntejä on harvennettu koska aloitin terapian helmikuun alussa. 

Kirjoitan päivisin "fiiliskirjaa" jonka iltaisin puran tänne. Pahoittelen postausten mahdollista sekavuutta.. Mielikin on niin sekasin että on vaikea saada ajatuksia sanoiksi, yritän parhaani.

En halua tulla oikeassa elämässä yhditetyksi blogiini, joten jos epäilet tietäväsi kuka minä olen en halua kuulla sitä, tuskin kukaan muukaan.

Päiväni sisältävät hyviä hetkiä, iloa, naurua, ahdistusta, takaumia, kuolemanhalua, kuolemanpelkoa.. Iloa minulle tuottaa rakastava perheeni, musiikki, ystäväni ja koirani. Kuuntelen tosi paljon musiikkia, joskus huutoa ja joskus tosi rauhallista musiikkia, ihan fiiliksestä riippuen.

Jos on jotain kysyttävää niin vastaan mielelläni kunhan kommentit pysyvät asiallisina. (:

Mieleni pakenee pahuutta.

Ikävät muistot pyörivät mielessä. En halua niitä nyt, en kestä niitä nyt. 

Mieli pääsee ajatuksia pakoon. Menen sillalle.. Näen itseni, seison ja nojaan kaiteeseen. Ennen vihelsin, mutta en enään. Ennen sillalla oli hyvä sää ja pieni tuuli. Nyt ei tuule. Ilma on harmaa ja raskas. Näen, että villapaitani ja farkkujeni värit ovat selvästi haalentuneet. En tunne viileää maata paljaiden jalkojeni alla, maa on kylmä ja kova. Näen nopeasti sivuprofiilin kasvoistani, ihoni on erittäin vaalea, melkeinpä valkoinen. En näe poskipunaa poskillani. Jäljellä on vaan valkoiset ilmeettömät kasvot. 

Tunnen siirtyväni toiseen minääni. Nyt en ole enään sivustakatsoja... Katson alas sillalta ja näen tutut junaraiteet. Istun sillan reunalla, tuuli tuli takaisin. Tunnen sen kasvoillani. Otan tukea sillan reunalta ja hyppään. Juna tulee, näen sen mutta en kuule. Tunnen kun tipahdan raiteille, se ei satu vaikka pudotusta on yli 5metriä. Tunnen vapauden. Ja sitten juna tulee.

Palaan takaisin todellisuuteen. Se hetki on nyt eletty ja voin jatkaa päivääni normaalisti.. Kunnes muistot tulevat takaisin mieleeni. Silloin joudun elämään joko muistot uudestaan tai sitten menen sillalle ja hyppään.

Mieleni matka sillalle on erikoinen. Aluksi katson itseäni sivusta, kuin joku muu ihminen. Silti tunnen kaiken mitä toinen minäni tuntee.. Esim tuulen ja maan jalkojen alla. Toisella minälläni ei ole ajatuksia eikä tunteita, tai sitten en ole löytänyt niitä vielä. 

Siinä kohtaa kun istun sillalla, en ajattele enkä tunne mitään, hyppään vaan. Kun tunnen tipahtaneeni raiteille, tunnen vapautta. Ei enään tuskaa, ei huonoja muistoja, pelkkää tyhjyyttä.

Elän sun äänen keskellä.

Kuulen sun äänen mun päässä, tunnen mun iholla miten koskit ja hengitit siihen. Muistan, miten sä kehuit niitä kohtia mun kropassa joita mä vihaan. Se sai mut hymyilemään. Mutta se tapa, jolla sä koskit muhun oli jo liikaa. Lupasit, että et ikinä satuttaisi mua. Mut sillä hetkellä, kun sanoit sen.. Sä satutit mua eniten.. Makasin sun alla, mua pelotti. En pystyny sanoo sulle, että muhun sattuu. Sä olit menny liian pitkälle, mut mä en pystyny sanoo. Häpesin itteäni jo valmiiksi ihan liikaa. Itsehän mä olin paikkani valinnut. Pelkäsin, mitä mulle tapahtuu jos sanon, että muhun sattuu..? Sähän oisit voinu tappaa mut sillä hetkellä. Joten mä pidin suuni kiinni ja odotin, että se on ohi ja pääsen kotiin.

Missä olet paha olo?

Mä en tuntenu kipua, mä olin kokoajan ilonen.. Nauroin, olin kavereiden ja perheen kanssa.. Muutaman päivän osasin nauttia siitä olosta, kunnes löysin itteni vessasta keittiön lihaveitsen kanssa. Ja tällä kertaa sillä veitsellä leikattiin ihmisen lihaa. Mä viilsin syvälle ja hymyilin. Kaverit hakkas ovea, taisin olla silloin humalassa. Mut se tuntu hyvältä, tunsin kipua, näin kun kaikki tapahtumat rullas mun mielessä. Olin iloinen, mut miksi? Mulla oli kai ikävä kipua.

En muutamaan päivään keksiny tännekkään mitään kirjotettavaa. Oli sellanen olo että mä oon "parantumassa", mut enhän mä halua sitä! Tää on se elämä minkä oon ansainnu. En haluu pakoon tätä tunnetta, mä oon tuottanu niin paljon vihaa, kipua ja kyyneleitä. Joten on ihan oikein että mullakin on paha olla.

Tiedän, että se paha olo tulee takasin.. Se todella paha olo.. Koska ei mikään oo vielä ohi, pitää selvitä kesästä, oikeudenkäynneistä, koulusta.. Kaikki muut odottaa kesää ihan innoissaan, niin mäkin odotin.. Kunnes muistin mitä kävi viime kesänä. Mult loppuu tekeminen ja alan tekemään tyhmyyksiä, suunnittelemaan itsemurhaa, tapaamaan miehiä tms.. Se pelottaa mua, ihan tosi paljon..

Ensimmäinen

Astuin pois bussista ja soitin sulle. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin äänesi, pidin äänestäsi. Se kuulosti turvalliselta, ystävälliseltä. Kävelin kotiovellesi tietäen mitä on tulossa.. Se oli minulle ihan ok, halusin sitä.

En saanut henkeä, muhun sattui, mä itkin.. Ja se et "huomannut".. Tiesin, että se ei kestä kauaa, en halunnut valittaa.. Kyllä mä kestän tämän. Muistan, miten irtaannuin kehostani, katsoin tapahtumaa olemattoman ulkopuolisen silmin, se oli pelottavaa. Näin itseni, näin hänet ja näin mitä mulle tehdään.. En tiedä oonko koskaan ton irtaantumisem jälkeen mennyt takaisin mun kehoon.. Tuntuu siltä että en.. Katson sivusta kun elän mun elämää.

Kun se oli ohi, puristit minut kainaloosi ja teit selväksi, että mitään tunteita ei saa olla eikä kenellekkään saa kertoa. Ymmärsin sen täysin. Tämän piti olla meidän kahden salaisuus.. Minä pilasin sen, minä petin luottamuksen. Minä avasin suuni ja kerroin.

Minä olin liian heikko, en kestänyt sitä enää. Mulla oli liian paha olla, anteeksi.

Katse kertoo tuhat sanaa

Ilkeitä katseita.

Vihaisia katseita.

Pettyneitä katseita.

Huolestuneita katseita.

Himoavia katseita.

Surullisia katseita.

Tyhjiä katseita.

Katse kertoo tuhat sanaa, vihaan sitä. Jos katsetta tulkitsee väärin niin tulee huono olo. Toisaalta, harvoin mä tulkisen katseita väärin.. Mä tiedän mitä noiden ihmiset mielessä liikkuu, tai ainakin mul on vahva epäilys siitä mitä ne ajattelee musta..

Mitä sä haluut nähdä, jos katsoisin sua silmiin?

Pelkään, että näkisit jotain väärää, jotain mikä ei kuulu sulle, jotain mun omaa. Asioita joita en oo valmis jakamaan sun kanssa, kipua ja tuskaa mistä et tiennyt. Pelkään, että näät samoja asioita mitä mä näen mun mielessä.

Kysyit multa tänää.. "Mitä kuuluu?" ..

Se on ehkä vaikein kysymys ikinä, siks en vastannu mitään.

Jos olisin sanonut hyvää, olisit ajatellut että huijaan.

Mut ehkä se ois oikeesti ollu oikee vastaus.. Ainakin siinä hetkessä!

Mut seuraavassa hetkessä.. Mä saatan haluta kuolemaa tai mä saatan olla jo kuollut.

Tuntuu siltä, että mitä tahansa mä vastaisin niin vastaus olis väärin. Et haluu kuulla et mulla menee huonosti, et haluu kuulla että en haluu olla täällä enään.. En kestä tätä enää. Sä et tunne mua enään, järkyttyisit liikaa enkä mä halua sulle pahaa oloa.

Kaikki tietää, vaikka kukaan ei tiedä

Istun kauppakeskuksen penkillä,

keskellä käytävää.

Ihmiset kulkee ohi.

Tuntuu, että kaikki tietää..

Vaikka kukaan ei tiedä.

Ei tiedä, vaikka toivoisin tietävän.

Ei kukaan tiedä ellei kerro.

Ellei sitä näe mun silmistä.

Kaikkea sitä pelkoa ja ahdistusta, niitä muistikuvia menneestä.

Tulin kotiin, riitelin.

Sä vaadit multa jotain sellasta mitä mä en ole.

Mut mähän yritän parhaani!

Yritän pitää sut ilosena.

En aina haluu olla se syy kaikkien pahaan oloon,

mut joskus mullekkin tulee raja vastaan.

Sitten mäkin itken, oon surullinen.

Sä toivoisit, että olisin "normaali" niinkuin kaikki muutkin nuoret.

Sä saat mut surulliseks, enkö mä kelpaa tälläsenä?

Vaadit multa vastauksia, joita et kuitenkaan pystyis käsittelemään.

Ja joita et pystyis hyväksymään.

Pyysin sulta anteeks, en mäkään tällästä elämää halunnut.