pirteästi masentunut

And there’s a silent storm inside me
Looking for a home
I hope that someone’s gonna find me
And say that I belong
I‘ll wait forever and a lifetime
To find I’m not alone
There’s a silent storm inside me
Someday I’ll be calm

Ulospäin näytän pirteältä juuri peruskoulusta valmistuneelta teiniltä, joka on innoissaan kesälomasta ja odottaa innolla tulevaisuutta. Olen sosiaalinen, nauran ja hymyilen. Pääni sisällä tunteet ovat kuitenkin aivan erilaisia.

Itseinhoa, viiltelyhalua, ääniharhoja, masennusta, satunnaisia ajatuksia itsensä satuttamisesta vakavasti..

Vähän reilun viikon päästä istun oikeussalissa muistelemassa kahden vuoden takaista ensimmäistä hyväksikäyttöäni. Ahdistaa. Masentaa.

sekalaista

Kulunut viikko on ollut tosi raskas. Aloin terapeutin luona ensimmäisen kerran omasta aloitteesta puhumaan ensimmäisen hyväksikäytön tapahtumista. Kerroin esimerkiksi hyväksikäyttäjän ulkonäöstä, asunnosta ja muista asioista jotka ovat jääneet parhaiten mieleeni. Vaikka puheenaiheet pysyivät näinkin normaaleissa asioissa, niiden ääneen sanominen sai paljon tunteita ilmaan. En ole juuri puhunut hyväksikäyttöjen yksityiskohdista ammattiauttajien kanssa, joten se vei nyt paljon voimia. Toivon, että tulevaisuudessa asioista puhuminen helpottuisi, jotta asioista voisi päästä yli tai edes oppia elämään tapahtumien kanssa. 

En muista monta kertaa tapasin miestä, joka oli ensimmäinen hyväksikäyttäjäni. Muistan kuitenkin, että aina seksin loputtua mies tarjosi minulle appelssiinimehua. Kieltäydyin aina kohteliaasti, sillä pelkäsin, että mehussa olisi jotain ainetta joka huumaisi tai tappaisi minut.

Perjantaina ollessani psykologilla, kerroin että olen viillellyt ja kuulen taas ääniä. Psykologi suhtautui asiaan rauhallisesti. Hänkin uskoo, että vanhat oireet ovat palanneet tulevan oikeudenkäynnin aiheuttaman ahdistuksen ja stressin takia. Mielestäni tarvetta sairaalahoidolle ei kuitenkaan ole, sillä en ole suunnitellut tappavani itseäni. Lupasin psykologille, että saavun ensiviikon keskiviikkona ehjänä ja elossa polikäynnille ja aion pitää lupaukseni.

Nyt tekisi kuitenkin mieli viiltää.. 

En tiedä olenko puhunut tästä, mutta nyt puhun. Minulle on varattu paikka psykiatriselta osastolta 5. kesäkuuta eteenpäin, sillä joudun oman turvallisuuteni ja perheenjäsenteni mielenrauhan säilyttämiseksi olemaan sairaalassa muutaman yön ennen viimeistä oikeudenkäyntiä ja pari yötä sen jälkeen. Minusta tämä on hyvä suunnitelma, sillä osasto tulee olemaan sama, jolla olin viime syksynä. Siellä on tutut hoitajat ja siellä pääsee rauhoittumaan turvallisessa ympäristössä ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin.

Seuraava viikko tulee varmaan olemaan rankka, sillä se on pitkän peruskoulupätkän viimeinen viikko. Kaikki ovat innoissaan suunnitelmistaan kesälle ja tulevalle syksylle. Mä en jaksa iloita kesälomasta, sillä sehän tarkoittaa oikeudenkäynnin lähestymistä.. 

Tekohymy naamalle ja hymyssä suin kohti viimeistä viikkoa peruskoulussa.. Heippa.

Supinaa, haukkumista, sanoja ja hämmennystä

It's so loud inside my head

With words that I should have said

And as I drown in my regrets

I can't take back the words I never said

I never said

I can't take back the words I never said

Skylar Grey - Words

Kun olin ala-asteikäisenä kuumeessa, näin pelottavan todentuntuisia painajaisia, päässäni humisi ja kuului outoja ääniä. Pidin niitä silloin ja pidän niitä edelleen kuumeesta johtuvina oireina, sillä painajaiset ja äänet loppuivat aina kuumeen laskettua. 

Nyt samanlaiset äänet ovat palanneet päähäni. Enään minun ei kuitenkaan tarvitse olla esimerkiksi kuumeessa kuullakseni ääniä. Olen jo valmiiksi niin "sairas", että voin kuulla ääniä ilman erityistä ja poikkeavaa syytä.

"mmh.. oot pieni.. ruma.. hah.. mmm.. hmm.. haha.. luuseri.. idiootti.. lutka.. halpa.. ällöttävä.."

Uudet supisevat äänet muistuttavat jollain lailla ääniä, joita kuulin pienenä ollessani kuumeessa. Äänet ovat pelottavan vahvoja ja kunnianhimoisia. Tiedän, että ne puhuvat minusta pahaa, vaikka en edes saisi selvää, mitä ne sanovat. Tuntuu, kuin ne työntäisivät minut kuoppaan ja alkaisivat heittämään hiekkaa päälleni. Ne kiduttavat hiljaa, laittavat minut kärsimään, mutta eivät tapa. Äänten kuuleminen kuitenkin saa minut ajattelemaan itseni satuttamista ja jopa itsemurhaa. Äänet saavat minut tuntemaan itseni mitättömäksi, pieneksi ja merkityksettömäksi.

En vielä tiedä miksi ja mistä äänet tulevat. Epäilen, että tuleva oikeudenkäynti ja siitä aiheutuva ahdistus ja stressi ovat syitä uusien äänten kuulumiselle.

Annan kaiken tapahtua

"Olis pitäny jäädä kotiin" "En haluu olla täällä" "Tossa on hissi, mä voisin vielä lähtee.."

Ajatukset ja teot on suuressa ristiriidassa. Istun terapeutin vastaanoton aulassa, vaikka mielummin olisin kotona leikkimässä koiran kanssa.. Tiedän, että voisin vielä lähteä kotiin. "Karkaaminen" ilman syytä juuri ennen tapaamista ei kuitenkaan kuulu tapoihini, joten jään aulaan odottamaan. Mieleeni tulee tätä tilannetta vastaava tilanne. Siinä tilanteessa olin epämiellyttävässä paikassa vaikka en olisi halunnut olla siellä. Tapojeni mukaan en kuitenkaan sanonut mitään. Olin hiljaa ja annoin kaiken tapahtua. Se oli ensimmäinen kerta kun mua hyväksikäytettiin. 

Tunnen aikuisen miehen painon päälläni, hänen iho kiinni omassani. hyi helvetti. Itkettää.

Terapeutti tulee hakemaan minut aulasta. Hymyilen, katson häntä silmiin ja kerron, että mulle kuuluu hyvää.

se huutaa

Haluun kirjoittaa blogiin. Pitää kirjoittaa blogiin. Ajatus kirjoittamisesta tuntuu hyvältä, mutta kirjoittaminen tuntuu pahalta.

"Ei saa kirjoittaa! Ei saa kertoa! Ei saa jakaa!" se huutaa..

lukkotila

Ahdistaa, taas. Kuuntelen Spotifysta rauhallista 88Keys-soittolistaa ja yritän saada ajatuksistani kiinni. Tunnen selkeesti, että "ahdistusaalto" on tulossa, se painaa pikkuhiljaa positiivisia ajatuksia mielen perälle tuoden ikäviä, lähinnä hyväksikäyttöihin liittyviä, ajatuksia mieleen. 

Vielä tunti sitten olin hilpeä hippiäinen, joka nauroi tietokone sylissä hiljaa itsekseen internetin hauskoille videoille. Nyt, tuntia myöhemmin, en jaksa edes hymyillä. Tappaja on täyttänyt mun pään hyväksikäyttäjien hymyilevillä suilla ja iloisilla katseilla, joita heiltä sain. Mua ällöttää.

Tällainen samanlainen ns. ajatusten lukkotila mulla on ollut jo pari viikkoa. Se näkyy mulle parhaiten vaikeutena olla oma itseni ihmisten ympärillä, myös pahasta olosta ja omista ajatuksista kertominen tuntuu mahdottomalta. 

Viimeinen oikeudenkäynti ja siihen liittyvä hyväksikäyttö pyörii tosi paljon mun mielessä. Jos tää paha olo pahenee päivä päivältä oikeudenkäyntiin asti, en tiiä jaksanko mä sinne asti.