en halua tätä.

Makaan sun sängyllä ja katot mua silmiin.

Mä en halua!

Muhun sattuu!

Älä!

Haluun pois!

Haluun kuolla!

Mä huudan mun pään sisällä. Mä en pysty avata suuta, mä en pysty sanoo sulle.

Mun silmästä valuu kyynel poskelle ja tunnen kuinka se valuu lähelle mun korvaa ja tipahtaa lakanalle.

Hymyilen ja käännän pään sivulle, en pysty kattoo sua.

epävarmuus, pelko ja ikävä.

Epävarmuus syö ensin pieniä palasia itsetunnosta, sitten se hyökkää mielialaan, tunteisiin ja siihen hetkeen ja tuhoaa nekin. Pienessä hetkessä epävarmuus ja siitä johtuva pelko tuhoaa ihmisen hyvän olon. Näin mulle meinasi käydä tänään. Epävarmuus ja pelko yritti tuhota mun hyvän olon.

Tunsin ekaa kertaa moneen viikkoon epävarmuutta itseni kanssa. Epävarmuutta, ikävää ja pelkoa viiltelyn suhteen. Pelkäsin, että mä repsahdan taas viiltelemään. Samalla mä kuitenkin halusin sitä, halusin viillellä ja satuttaa itteäni. Mun mielessä pyöri ajatus rauhallisuudesta, nautinnosta, ikävästä, ajattomuudesta ja ansaitusta kivusta. 

Se, että mä ikävöin viiltelyä, saa mut pelkäämään. Mä oon ollu tosi monta päivää vahva. Oon tehnyt normaaleja kotitöitä ja keskittänyt ajattelun positiivisiin juttuihin. En oo viillelly moneen viikkoon. 

Mitä jos mä nyt luovutan itteni kanssa? 

Mä ikävöin sitä kipua, enkä tiiä kuinka kauan mä jaksan olla ilman.

muutosten aika.

Mun elämän pohja horjuu, tulevaisuuden epävarmuus ja muutos pelottaa mua. Menin osastolle 29.7.2014 ja tänään, 18.12.2014 jään ekalle pitkälle lomalle osastolta. Samaan aikaan mä oon ihan hirmu ilonen, et saan viettää joulun rakkaiden ihmisten ja eläinten kanssa, mut samalla mua jännittää. Jännitys tällasessa tilanteessa on varmasti ihan normaalia, joten en ota siitä sterssiä. :)

Käytiin tänään pikamanikyyrissä mun omahoitajan kanssa osastojakson loppusmisen kunniaksi ja se oli musta ihan hirmu kivaa! Oon lähiaikoina lakkaillu ja hoitanu paljon omia kynsiä ni oli kiva et joku teki sen homman mun puolesta :D!

Mulla oli maanantaina hoitokokous ja siellä tuli esiin monia ennalta-arvattuja juttuja, kuten mun hoitovastuun siirtyminen polille yms.. Mutta esiin tuli myös yks mua kovasti järkyttävä juttu, mun kanssa helmikuusta 2014 lähtien työskennellyt terapeutti lopettaa työskentelyn mun kanssa.. Kyllä, luit ihan oikein.. Tietysti "terapian" lopettaminen on hidas ja pitkä prosessi ja uutta terapeuttia aletaan etsimään vasta keväällä, mut ei se tieto mua juurikaan auta. Sen tietäminen, että hoitosuhteella on "aikaraja", eli viimeinen terapiakerta on tiedossa, saa mut pois raiteilta.. En mä aluks halunnu uskoa terapeutin puheita, koska meille oli just kehittyny hyvä ja molemminpuolinen luottamussuhde. Mitään terapiaan viittaavaa me ei oltu ees alotettu mun heikon terveydentilan takia. Hän kuitenkin osas puhua ja "käsitellä" mua niin hyvin, että jokaisen vaikeankin käynnin jälkeen käteen oli jäänyt jotain positiivista ja hyvää. 

Mun terapeutilla oli ihan hyvä syy terapian lopettamiseen, jos hyvää syytä nyt voi edes olla.. Mun terveydentila on senverran heikko, että mä tarvitsen hoitokäyntejä useamman kerran viikossa ja hänellä ei ole kalenterissa tilaa enemmälle kuin yhdelle tai maksimissaan kahdelle käynnille viikossa.

Lauantaina on koulun joulujuhla ja mä lupasin pitää alku- ja loppupuheen! Vähän jänskää!

Pitäkää peukkuja! 

Iskä.

"Se on rajuu, et kaiken tajuu liian myöhään"

-Haloo Helsinki

Iskä on aina ollu rakas ja tärkee. Iskän luona oleminen on aina ollu turvallista ja ihanaa. Mun vanhemmat on eronnu ja asun äitini kanssa, joten näen iskää aika vähän. Iskän luo on aina ollu hyvä mennä, siellä on turvallista ja lämmin ja rauhallinen tunnelma. Mutta nyt lähiviikkoina iskän kanssa olemisesta on tullu vaikeeta. Huomasin sen muutama viikko sitten, kun oltiin iskän kanssa ulkoiluttamassa koiria. Mun päähän tuli samanlainen tunne, kuin 1,5vuotta sitten hyväksikäyttäjän lähellä olemisesta, mä halusin pois. Mä koin iskän lähellä olemisen epämukavaksi ja siitä mä oon itselleni tosi vihainen. Iskä ei oo tehny mulle mitään väärää, joten miten mä voin tuntea niin! Iskä on aina ollu mulle hyvä, hän ei oo koskaan sanonu tai tehny mua kohtaan väärin.

Puhuin tästä maanantaina terapeutin kanssa ja hän kertoi, että on ihan normaalia tuntea pelkoa omaa isää kohtaan niin kovien traumojen jälkeen. Totta kai mä osasin itekkin yhdistää sen ahdistuksen ja pelon tunteen, joka iskän kanssa tuli, hyväksikäyttäjiin. Mut silti.. Vaikka se kuulostaa ihan järkevältä, niin mun mielessä ja ajatuksissa se kuulostaa väärältä. Miksi mä pidän aina niin rakastavaa ja ihanaa iskää pahana.. 

itken ilosta.

En muista millon viimeks oisin itkeny ilosta, mut tänään mä taisin itkeä. Itkin, koska kerrankin musta tuntuu, että asiat menee hyvin ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kuukaus sitten sana tulevaisuus kuulosti  mun mielestä naurettavalta, se sana ei merkinny mulle mitään. Mä näin mun tulevaisuudessa pelkkää pimeyttä, oikeudenkäyntejä, surua ja ahdistusta, mut nyt asiat on toisin. En mä tietenkään tarkoita, että kaikki ne ois kuin taikaiskusta poissa. Mä tarkotan sitä, että nyt mun tulevaisuudessa näkyy jotain mulle uutta, eli toivoa. Ja siitä asiasta mä oon tosi ilonen! 

Tuntuu hyvältä, kun mun lähipiirissä olevat henkilöt kertoo huomanneensa mun mielialassa ja yleisessä olossa parannusta. Mä oon ilonen siitä, et mä oon tän pitkän osastojakson aikana päässy elämässä eteenpäin. Sairaalan henkilökunta, perhe tai läheiset ei koskaan luovuttanu mun kanssa. Kaikki kannusti mua eteenpäin, kannusti taistelemaan itseni puolesta, ja se taito tekee musta luultavasti tosi vahvan myöskin tulevaisuudessa.

Oon nyt osastolla ns "päiväpotilaana", eli mä oon puolet viikosta kotona ja puolet sairaalassa. Tammikuun alussa mä lopetan sairaalakoulun ja siirryn takas mun omaan kouluun.. Ja mikä tärkeintä, tammikuun alussa sanon kiitos ja hei hei sairaalalle ja lähden kotiin koittamaan siipiäni.