hyi

"Mä oon aina niin yksin..

Kukaan ei puhunut mulle koulussa mitään..

Mulla ei oo mitään muutakaan tekemistä..

Tän jälkeen lopetan, tai pidän ainakin tauon...
Olin nuorempanakin niin laiha, en voi lihoa nytkään..
Masentaa.. Mutta mäkkäriruoka piristää.."

Ajatuksia jotka häiritsee. Ajatuksia jotka ahdistaa. Ajatuksia, jotka masentaa.
Vääränlaisia ajatuksia. Huonoja ajatuksia.

Roskaruoasta on tullut mulle pakkomielle. Jos edes ajattelen sitä ja kävelen hampurilaispaikan ohi, mun on pakko saada sitä. Ajatus roskaruoan syömisestä tuntuu vääristyneellä tavalla ihanalla, ihan kuin jonkun haaveen toteutumiselta, palkinnolta. Syön hyvällä halulla suu hymyssä. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun vien roskat roskiin ja tarjottimen paikoilleen, kaikki muuttuu.

"Vitun läski! Hyi saatana! Sun maha pullottaa! Hyi helvetti sä oot ruma!"

Masentavat ajatukset täyttää pään. Järkyttävä itseinho työntää kaikki positiiviset ajatukset omasta kehostani pois. Ahdistaa ja tekee mieli oksentaa.

En ole puhunut syömisongelmastani kenellekkään. Kukaan ei ole osannut puuttua tai kiinnittää huomiota syömiseeni, sillä olen vielä toistaiseksi normaalikokoinen. Isoin pelkoni on se, että tulen lihavaksi..

Yritän kirjottaa tästä aiheesta pian lisää.. Ei sillä että se teitä lukijoita hirveästi kiinnostais, vaan sillä että haluan jakaa ajatuksiani jonkun muun kun omien persoonieni kanssa.. Vaikka sitten kirjoittamalla.

Itsetunto nollilla

Vielä noin 3-5vuotta sitten tykkäsin olla huomion keskipisteenä.Osasin toimia erilaisten ihmisten ja porukoiden kanssa ongelmitta. 

Harrastin silloin näyttelykerhoa ja siellä tykkäsin ottaa vaikeitakin rooleja vastaan. Sain usein kehuja sosiaalisista taidoistani ja rohkeustani näytellä lavalla monien ihmisten edessä. 

Nyt, tänä päivänä, olen sivustaseuraaja. En uskalla mennä uuden luokkani joukon mukana ja se tekee minut surulliseksi. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omasta tahdostani. En usko, että sopisin uuden luokkani joukkoon. En uskalla edes kokeilla. Itsetunto on nollilla. Pidän itseäni liian rumana muihin tyttöihin verrattuna.. En halua tunkea ja tyrkyttää itseäni muiden joukkoon.

Missä on rohkeuteni heittäytyä?

Nyt on ensimmäinen viikko uudessa koulussa ohi. Ensimmäiset päivät on ollu tosi jännittäviä, sillä en tunne uudesta koulusta ketään. Uudet luokkakaverit ovat sosiaalisia ja mukavanoloisia, jotkut tytöistä ovat jopa tulleet juttelemaan minulle väli- ja ruokatuntien aikana. Minusta oli mukava huomata, että tytöt hakeutuivat seuraani. Jokin siinä jutussa kuitenkin mättäsi, ja se jokin johtui minusta.

Olen ollut niin kauan yksin omissa oloissani ja viettänyt aikaa vain perheeni ja erityisesti äitini kanssa, että yksinäisyys on alkanut nakertaa rohkeuttani heittäytyä ja luoda uusia kaverisuhteita. En uskalla puhua uusille luokkalaisilleni, sillä en tiedä miten voisin alkaa rakentaa ystävyyssuhdetta uusiin ihmisiin. Se harmittaa minua tosi paljon, sillä vielä muutama vuosi sitten minulla oli todella hyvät sosiaaliset taidot ja uskalsin heittäytyä asiaan kuin asiaan.

Välitunti alkaa ja välttelen katsekontaktia luokkakavereiden kanssa. Pidän katseen tiukasti kiinni puhelimeni ruudussa, kuin siellä olisi meneillään jotain mielenkiintoista. Uusi luokkatoverini istuu viereeni ja alkaa juttelemaan kanssani. Tunnen kuinka ahdistus kasvaa. Mitä mä sanon? Mikä on liikaa?? Mietin ja vastailen tytön kysymyksiin lyhyillä lauseilla. 

En tiedä mitä muutakaan voisin tehdä.. '

Pelottaa. En mä osaa olla kiva kaveri.