Kävelen keittiöön. KLIK! Avaan laatikon jossa tän perheen veitsiä säilytetään.. KLIK! Laitan pienen mutta erittäin terävän lihaveitsen shortsien taskuun.. KLIK! Työnnän laatikon kiinni ja juoksen tiukasti veitseä taskussa puristaen vessaan. Viillän, viillän uudestaan, viillän syvälle ja pitkiä viiltoja. Verta valuu jalkaa pitkin ja mua pelottaa. Videokamera on videoinut ja kuvannut kaapin päältä mun jokaisen liikkeen keittiössä. Luotan siihen että iskää ei kiinnosta videokameran sisältö juuri tällä hetkellä kun pitkiä lomareissuja ei oo edessä. Tiedän, et mun iskä ja äiti murtuis jos ne tietäis et viiltelen. Tai äiti tietää, et oon joskus aikasemmin viillelly mut iskä ei tiiä ollenkaan. En haluu et ne tietää. Ei enempää tuskaa niille.
Tänään aamupäivällä olin nuorisopsykiatrian polilla mitattamassa verenpaineen ja käymässä normaalin "mitä kuuluu" ja "hyvää hyvää hyvää" keskustelun.. Mua ärsyttää käydä siellä. Ei mua yhtään huvita ees vastata niiden kysymyksiin, ne tuntuu niin turhilta. En pysty puhumaan mun itsemurha-ajatuksista ees mun terapeutin kanssa joten miten ne olettaa et pystyn vastaamaan niiden kysymyksiin.. Enkä mä aina ees tiiä niihin vastausta. Tänäänkin mun sairaanhoitaja kysyi että pärjäänkö elokuun puoleenväliin jolloin terapia jatkuu. Vastasin joo, vaikka ei mulla oikeesti oo mitään ajatusta siitä että oonko mä sillon ees elossa enää. Mä oon ollu nyt 3viikkoa ilman terapiaa ja se on kyllä vaikuttanu tosi paljon mun oloon.. Ei hirveen positiivisella tavalla... Saa nähä missä oon kuukauden päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti