itken ilosta.

En muista millon viimeks oisin itkeny ilosta, mut tänään mä taisin itkeä. Itkin, koska kerrankin musta tuntuu, että asiat menee hyvin ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Kuukaus sitten sana tulevaisuus kuulosti  mun mielestä naurettavalta, se sana ei merkinny mulle mitään. Mä näin mun tulevaisuudessa pelkkää pimeyttä, oikeudenkäyntejä, surua ja ahdistusta, mut nyt asiat on toisin. En mä tietenkään tarkoita, että kaikki ne ois kuin taikaiskusta poissa. Mä tarkotan sitä, että nyt mun tulevaisuudessa näkyy jotain mulle uutta, eli toivoa. Ja siitä asiasta mä oon tosi ilonen! 

Tuntuu hyvältä, kun mun lähipiirissä olevat henkilöt kertoo huomanneensa mun mielialassa ja yleisessä olossa parannusta. Mä oon ilonen siitä, et mä oon tän pitkän osastojakson aikana päässy elämässä eteenpäin. Sairaalan henkilökunta, perhe tai läheiset ei koskaan luovuttanu mun kanssa. Kaikki kannusti mua eteenpäin, kannusti taistelemaan itseni puolesta, ja se taito tekee musta luultavasti tosi vahvan myöskin tulevaisuudessa.

Oon nyt osastolla ns "päiväpotilaana", eli mä oon puolet viikosta kotona ja puolet sairaalassa. Tammikuun alussa mä lopetan sairaalakoulun ja siirryn takas mun omaan kouluun.. Ja mikä tärkeintä, tammikuun alussa sanon kiitos ja hei hei sairaalalle ja lähden kotiin koittamaan siipiäni.