Vuosi sitten mun rakas perhe ja hoitooni osallistuvat ammattiauttajat tulivat siihen tulokseen, että mä en enää pärjää satunnaisilla käynneillä sairaanhoitajan tai terapeutin luona. Mä tarvitsin tiivistä apua, heti.
Tässä postauksessa kerron päivästäni, joka alkoi tavalliseen tapaan herättyäni omasta sängystäni isäni luona ja joka päättyi kyyneleet silmissä psykiatrisen osaston vieraaseen ja kovaan sänkyyn.
"Mulla ja äidillä alkaa loppua ideat kesken.
Me ei enään tiedetä, riittääkö sulle se apu mitä me pystytään hoitotahojen kesäloman aikana kotona tarjoomaan.."
Näin alkoi minun ja isäni välinen keskustelu mukavasti kuluneen päivän ja kahvitteluhetken jälkeen. Vakava-aiheinen keskustelu yllätti minut täysin, sillä mitään "ihmeellistä" ei ollut päivän aikana tapahtunut.
"Sopisiko sulle, että lähdettäis nyt tästä suoraan Jorviin päivystykseen?"
Keskustelun, tai pikemmin iskän yksinpuhelun, aikana hän kertoi monta kertaa, kuinka paljon hän ja äitini rakastavat minua. Iskä, äiti ja hoitooni osallistuvat henkilöt olivat huolissaan voinnistani. Tiesin, että iskä ja äiti halusivat vain minun parastani.
Ainut asia minkä muistan sanoneeni keskustelun aikana oli, että suostun osastohoitoon.
Saavuttuamme Jorviin, jouduimme odottamaan lähes pari tuntia ennen kuin päästiin lääkärin luokse. Ahdistuksen ja jännityksen takia en pystynyt kertomaan tuntemattomalle lääkärille koko totuutta voinnistani. Sillä hetkellä iskäni onneksi astui huoneeseen sisään ja kertoi lääkärille turhia kiertelemättä itsemurha-ajatuksistani ja viiltelystä. Lääkäri lähetti minut eteenpäin tutkittavaksi.
Lääkärikäynnin jälkeen ahdistus oli selkeästi ottanut kehossani vallan, sillä en muista mitään mitä tässä välissä tapahtui. Seuraava asia minkä muistan on, että pyydän isääni menemään käytävään odottamaan ja minä istun kahden tuntemattoman naisen kanssa pienessä huoneessa. He ovat työntekijöitä aikuisten psykiatrisen osaston puolelta. He juttelivat minun kanssa rennosti, kyselevät lähinnä itsemurha- ja viiltelyjutuista.
Juteltuani pitkään näiden naisten kanssa, he soittivat Töölön psykiatriselle akuuttiosastolle ja varasivat minulle paikan sieltä. Olimme onneksi isäni kanssa autolla liikkeellä, joten ei tarvinnut matkustaa ambulanssilla..
Saavuttuamme osastolle olin todella ahdistunut ja paniikissa. En muista ensimmäisestä yöstäni osastolla mitään muuta kuin sen, että itkin paljon.
Osastojaksostani tuli pidempi kuin kukaan meistä oli alunperin ajatellut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että läheiseni, hoitooni osallistuvat ihmiset ja blogini seuraajat jaksoivat tukea minua vaikean jakson aikana. Kiitos ♡
Osastojaksostani tuli pidempi kuin kukaan meistä oli alunperin ajatellut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että läheiseni, hoitooni osallistuvat ihmiset ja blogini seuraajat jaksoivat tukea minua vaikean jakson aikana. Kiitos ♡
Moikka. Joudun laittamaan tän osissa koska kommentin maksimi pituus. (Anteeks etukäteen tästä tulee pitkä ja en ees oo varma pitäiskö mun kirjottaa oon epäröiny jo pari viikkoa sori...) Mä oon myös tosi pahoillani jo sä et halua että mä kerron näitä poista tää kommentti jos tuntuu siltä. Mun on kuitenki pakko saada nää mun turhat jaarittelut sanottua sulle ja tää on mulle ainut tapa ottaa suhun yhteyttä. Anteeks myös jos susta tuntuu että mä oon joku stalkkeri tai jotain mutta mietin suo vaan aina välillä ihan vaan sen takia ku oot vahva ja tiedettiin osastolla. Eli:
VastaaPoistaSillon ku mä löysin sun blogin ja tunnistin sut osastolta mun sydän hypähti. En aatellu että ikinä törmäisin ihmiseen joka oon tavannu oikeesti netissä. Varsinkaan sellaseen kenet oon tavannu osastolla. Epäiröin muutaman päivän sen kanssa pitäiskö mun lukea sun blogia vai ei, koska musta oli epäreilua että mä pystyisin selvittämään sun tarinan ja pääsemään sun päähän koska olin tavannu sut jo oikeesti eikä me oikeestaan ikinä puhuttu ni en tiedä edes kuuluisko mun saada tietää...
No mutta kuitenki mä päätin lukea kaiken. Olin samalla ihan shokissa ja silti kaikessa oli järkeä ja kaikki asiat yhdisty toisiinsa täydellisesti. Osastolla on vähän sellasta ettei välttämättä puhuta kenellekkään mutta silti samalla tarkkaillaan kaikkia ja yritetään selvittää niitten tarina. Tai mä ainaki yritin. Se mikroskooppinen osa suo minkä mä näin siellä ni se teki muhun vaikutuksen. Sä vaikutit päällepäin aika normaalilta. Ainoo erillainen asia minkä mä huomasin oli se että sulta otettiin aika usein verta tai sydänfilmejä tai jotain mut se oli varmaan niistä lääkkeiden sivuvaikutuksista, luulisin.
PoistaMä näin sussa sellasen vahvuuden ja tietynlaisen määrätietosuuden ja voiman mitä ihailin koska se puuttuu multa ihan täysin. Päättelin että olit ollu siellä jo jonkin aikaa sillä ulospäin sun tilanne ei vaikuttanu akuutilta ja tunsit ne hoitajat hyvin ja sanoit että tiesit Batun (tai siis sen joulukalenteri pojan) jota mä en ollu nähny. Ainut keskustelu mikä meillä tais olla oli tosi lähellä joulua me ja emma muistaan vaan sen että kysyit kauan olin ollu ja sanoin 2kk ja sitten sä kerroit ite ollees 5kk ja muistan sen että olisin halunnu hirveesti kysyä miks oot ollu niin kauan mutten pystyny ahdistuksen takia ja en aatellu että se ois soveliasta koska no,hetki oli aika huono eikä se kuulumu mulle vaikka muo kiinnostikin. Ja sit muistan kun sun joku kaveri kävi ja aattelin että te vaikutatte tosi hyviltä ystäviltä mutta jälkeen päin ku luen tätä ni ette te kai niin hyviä kavereita ollu. Mut niin. Niin joo jä päätit toimintatiistaina että mennään starbucksiin ja olin aika tyytyväinen sun valintaan sillä halusin kokeilla pumpkin spice lattea.
Nyt ku oon jälkeen päin lukenu sun elämästä pidän suo tosi vahvana. Tiedän vieläki vaan sen minkä oot ite kirjottanu ja miten oot sen muotoillu mutta silti. Se vaikkutti muhun koska päättelin että sulle on pakosti tapahtunu jotain aika hirveetä koska sunlainen ihminen ei välttämättä joutuis osastolle pelkästään pelkkien mielenterveys ongelmien takia.
Olit kanssa niin kiltti ja ystävällinen ja... no en tiiä miten kuvailisin suo siellä mutta sun vahvuus anto mulle siellä voimaa kun näin sut nousevan huonon hetken jälkeen ja nyt myöhemmin ku oon voinu lukea mitä sulle oikeesti tapahtu ja miten hyvin oot selvinny. Se on kai se mitä haluisin sanoa sulle. Kiittää suo siitä että jostain ihmeen syystä mä tapasin sut ja jälkeenpäin sattumalta löysin sun blogin. Tai siis ei että mä tosiaan olisin mikään outo stalkkeri tai niin mutta oli vaan kiva tavata sut koska oot tosi kiva ihminen ja sussa on tosi voimakkaita ja hyviä piirteitä ja mä arvostan sitä ihmisissä. Ja arvostan kanssa sitä että pystyy nousemaan ylös niinku sä oot pystyny.
PoistaMut joo mulla on vieläki huono omatunto siitä että mä oon löytäny sun tavallaan salasen blogin ja voinu selvittää susta asioita joita sä et välttämättä ois kertonu mulle ni että jos haluut harkita esim kirjekaveruutta tai jotain ni se ois ihan jees ni voisin kertoa ittestäni tasapainottamaan sitä että mä tiedän susta enemmän ku mun kuuluis. Mutta ei oo tosiaan todellakaan pakko jos et halua. :) Kirjeen lähettely saattaa olla vanhahtava juttu mutta se on silti hauskempaa ku sähköpostin saaminen. (Sähköposti kaveruus on myöskin ok jos kirjeet on liikaa)
Nii ja muo kiinnostais kanssa kysyä muutamaa juttua muutenki sulta, taas, ei oo pakko vastata jos tuntuu siltä itte tiiät varmaan parhaiten?
Mistä sulla alko sun mielenterveys alamäki ja miten se rupes ilmenemään+mikä sun diagnoosi on jo haluat kertoa?
Mistä johtuen sä olit osastolla niin kauan (sanoit jo että voinnin vaihtelu mutta n.5kk on silti ihan sika pitkä aika)?
Lempi väri? Laulatko, soitatko?
Miten sä kuvailisit sun matkaa ja miten sulla menee nyt ja kuinka sun vointi on muuttunu verrattuna esim sun huonoimpaan?
Ja viiminen mikä oli sun huonoin/vaikein hetki?
Kiitos jos vastaat ja toivottavasti mä en oo vaivannu suo liika mun tunteilla ja turhamaisuudella!! Kiitos!!
x Olivia
Nii joo ja menitkä suoraan B2 vai menitkö B1 kautta? Anteeks hirveesti että tästä tuli näin pitkä!!!
VastaaPoistaen missään nimessä halua, että koet huonoa omaatuntoa blogini löytämisestä. On ihanaa kun blogillani on sunlainen lukija <3 vastaan kysymyksiisi myöhemmin, nyt oon liian väsynyt:)
PoistaKiva kuulla!!
PoistaMoi! Anteeksi kun vastaamisessa meni näin kauan, mutta tässä vastauksia kysymyksiisi :)
PoistaEnsimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta. En muista millon mun mielenterveysongelmat alkoi. Kyllä mulla on masennusoireita jo noin 5vuoden ajan. Masennus alkoi vakavana, josta se muutaman vuoden jälkeen vaihtui keskivaikeaksi masennukseksi. Masennuksen lisäksi sairastan ahdistuneisuushäiriötä. Syön molempiin sairauksiin päivittäin lääkkeitä.
Menin B1-osastolle heinäkuun loppupuolella noin vuosi sitten. Osastojaksostani oli tarkoitus tulla vain noin viikon pituinen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun äitini löysi päiväkirjani kotoa omasta huoneestani. Olin kirjoittanut päiväkirjaan päivittäisten ahdistus- ja masennuspurkausviestien lisäksi itsemurhakirjeen, jossa kerroin että rakastan perhettäni eikä heidän pidä syyttää itseään kuolemastani.
Kun lääkärini, sairaanhoitajat ja isäni kuulivat itsemurhakirjeestä, hoitoni koko suunta muuttui. Silloin hoitooni osallistuvat ihmiset päättivät että en ole "kotikuntoinen". Ehdin olla B1 osastolla noin 2viikkoa, kunnes siirryin B2-osastolle, jossa elin elämää päivä kerrallaan eikä osastohoitoni uloskirjaus-pävämäärää ollut edes harkittu. Kuukaudet kuluivat ja mielialani oli tasaisen huono, minulla oli vakavan masennuksen oireita joiden lisäksi kuulin ääniharhoja, jotka kehoittivat minua tappamaan itseni.
Kun sain tietää että olen menossa loppuvuonna oikeuteen useaan toistuneen seksuaalisen hyväksikäytön takia oikeuteen, kuntoni romahti. Hoitooni osallistuvat ihmiset päättivät, että minun on parasta pysyä osastolla oikeudenkäyntien yli, jotta vointiani pystyttäisiin tarkkailemaan. Siinä jonkinlainen vastaus toiseen kysymykseesi. Näistä asioista kirjoittaminen on minulle aika vaikeaa, toivottavasti saat tekstistä selvää :)
Mun lempiväri on vaaleanvihreä:) en soita. tykkään laulaa, mutta kukaan ei ikinä halua kuunnella sitä :D
Mun matka.. hmm. en jaksa nyt kirjoittaa siitä. Sen voin sanoa, että viimeisen oikeudenkäynnin tuomio on juuri tullut, joten asia on ollut nyt paljon mielessä. Kai oikeusprosessien loppuminen tarkottaa, että tämän sivun elämästä voisi nyt sulkea.. Voisin kirjoittaa joskus postauksen mun tarinasta ja siitä mitä mulle kuuluu nyt.
Mun viimeisin huono hetki oli eilen, kun tultiin äidin kanssa heppatallilta kotiin ja äiti kertoi että viimeisen oikeudenkäynnin tuomio on tullut. Itkin koko illan. Mieli oli ja on vieläkin aika sekasin..
Kiitos että käytit aikaa mun kysymysten vastaamiseen! Toivottavasti sun osastojaksosta oli sulle jotain hyötyä ja toivottavasti e tulevaisuudessa tarvi mennä enään. Jatkan innolla sun blogin seuraamista ja sun tarinan kuuntelemista. Voimia sulle! Nii olin tosiaan kiinostunu siitä miks sun osastojakso oli niin pitkä ja musta oli tosi mielenkiintosta kuulla miten sulla siellä meni. Toivottavasti jaksat vastats kysymyksiin joita mulla tulevaisuudessa saattaa olla x
VastaaPoista