Mieleni pakenee pahuutta.

Ikävät muistot pyörivät mielessä. En halua niitä nyt, en kestä niitä nyt. 

Mieli pääsee ajatuksia pakoon. Menen sillalle.. Näen itseni, seison ja nojaan kaiteeseen. Ennen vihelsin, mutta en enään. Ennen sillalla oli hyvä sää ja pieni tuuli. Nyt ei tuule. Ilma on harmaa ja raskas. Näen, että villapaitani ja farkkujeni värit ovat selvästi haalentuneet. En tunne viileää maata paljaiden jalkojeni alla, maa on kylmä ja kova. Näen nopeasti sivuprofiilin kasvoistani, ihoni on erittäin vaalea, melkeinpä valkoinen. En näe poskipunaa poskillani. Jäljellä on vaan valkoiset ilmeettömät kasvot. 

Tunnen siirtyväni toiseen minääni. Nyt en ole enään sivustakatsoja... Katson alas sillalta ja näen tutut junaraiteet. Istun sillan reunalla, tuuli tuli takaisin. Tunnen sen kasvoillani. Otan tukea sillan reunalta ja hyppään. Juna tulee, näen sen mutta en kuule. Tunnen kun tipahdan raiteille, se ei satu vaikka pudotusta on yli 5metriä. Tunnen vapauden. Ja sitten juna tulee.

Palaan takaisin todellisuuteen. Se hetki on nyt eletty ja voin jatkaa päivääni normaalisti.. Kunnes muistot tulevat takaisin mieleeni. Silloin joudun elämään joko muistot uudestaan tai sitten menen sillalle ja hyppään.

Mieleni matka sillalle on erikoinen. Aluksi katson itseäni sivusta, kuin joku muu ihminen. Silti tunnen kaiken mitä toinen minäni tuntee.. Esim tuulen ja maan jalkojen alla. Toisella minälläni ei ole ajatuksia eikä tunteita, tai sitten en ole löytänyt niitä vielä. 

Siinä kohtaa kun istun sillalla, en ajattele enkä tunne mitään, hyppään vaan. Kun tunnen tipahtaneeni raiteille, tunnen vapautta. Ei enään tuskaa, ei huonoja muistoja, pelkkää tyhjyyttä.