Revit mua hihasta, tökit olkapäähän. Yrität pakolla saada jotain keskustelua aikaseks. Mulla on kuulokkeet korvilla. En kuule sun ääntä, en ees halua kuulla. En haluu nyt olla läsnä. Kysyt onko mulla kaikki hyvin. Vastaan että on. Tai kyllä mulla ainakin nyt on.. Kohta kun kaarrat kotipihaan niin mielessäni on luultavasti vaan itsemurha ja kotona odottavat veitset.
Vihaan autossa olemista. Pitää vaan istua ja odottaa että pääsee johonkin. Mä en haluis mennä mihinkään. En tiedä muiden vanhemmista mutta ainakin mun vanhemmilla on sellanen tapa, että niiden on pakko käydä kaikki asiat läpi sataan kertaan ja mahdollisimman yksityiskohtaisesti automatkoilla. Yleensä noiden pakollisten keskustelujen jälkeen mulla on paha mieli ja oon ahdistunut.. Ja vanhemmat on vihasia kun oon aina niin epäsosiaalinen ja vaisu.. Plaa plaa.. Oon yrittäny selittää niille et en kaipaa mitään pakollista keskustelua tai hiljaisuuden rikkojaa. Oon yrittäny saada ne ymmärtämään..
Oon miettiny et miks en tykkää autokeskusteluista.. Ainakin jos puhut vieressä istuvalle niin on kohteliasta kääntää päätä ja katsoa toista silmiin.. Siihen mä harvoin pystyn. Automatkat myös muistuttaa mua miehistä joitai tapasin.. Saatoin hypätä ihan vieraan miehen autoon ilman, että tiesin tarkalleen mihin oltiin menossa.. Ei mua sillon se tietämättömyys kiinnostanu, tuntu vaan hyvältä ku joku aikuinen halus jutella. Nyt asiat on muuttunu.. En pysty kattoo ees omaa isääni autossa silmiin. Se on mun mielestä surullista. Mutta toisaalta ihan oikein, koska ei kehenkään voi täysin luottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti