Oon fyysisesti lähellä siltaa.. Se on oikea paikka ja tunnen, että oon sen lähellä. Pelkään mennä ulos, en haluu kävellä sillan suuntaan. Pelkään, että mulla on voimia tehdä se.. Unohtaa kaikki ja hypätä.. Toisaalta, en tiiä miks pelkään sitä että tapan itteni. Se ois mulle oikein.. Mut ennen itsemurhaa pitää tehä valmistelut. En pysty jättää mun kavereita ennenku ne tietää että rakastan niitä. Mun pitää huolehtia että koirilla on ruokaa ja hyvä olla. Mun pitää hyvästellä perhe.. Tai jos ja kun en pysty siihen, niin kirjoitan kirjeen.. Tai sitten jätän niille vaan tän mun blogin osotteen.. Saavat halutessaan sit lukea millanen olo mulla oikeesti oli..
Itsemurha tuntuu jotenkin turvalliselta vaihtoehdolta tähän kaikkeen huonoon. Se pyörii mun päässä ihan joka päivä.. Aluks se tuntu oudolta, pelottavalta. Mut nyt siihen on jo tottunut. Sen ajatuksen kanssa voi elää, ajattelen itsemurhaa samalla lailla kuin "normaali" ihminen ajattelee esim syömistä tai hampaiden pesua.. Itsemurhan ajattelu on jokapäiväiväistä. Siitä on tullu mulle pakkomielle joka jonain päivänä toteutuu.
Puhuttiin mun terapeutin kanssa viime viikolla itsemurhasta, se kysy että oonko mä ajatellu tai suunnitellu sitä. Vastasin tietenkin että en. Se sano, että ei usko mua.. Sitten ku se käynti oli lopuillaan ni se sano että sillä ei oo mulle aikaa ensi eli siis tälle viikolle... Tulin tosi surulliseks. Ne terapiakäynnit pitää mun pään pinnalla.. Miten pärjään yli viikon ilman niitä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti