"Nähdään 4viikon kuluttua!" ...... Näihin sanoihin päättyi tämän päivän polikäynti. Noita sanoja ennen käytiin pitkä keskustelu mun voinnista, koulusta ja kesäsuunnitelmista. Sairaanhoitaja kyseli multa miten oon pärjänny ja onko ollu itsetuhoisia ajatuksia tai oonko viillelly. Pienen mietiskelyn jälkeen vastaus kaikkiin tollasiin kysymyksiin oli ei. Viime viiltelystä oli silloin 30minuuttia... Kauheesti mä en siis voinnistani sairaanhoitajalle kertonu. Vieraille sairaanhoitajille on helpompi kertoa siitä iloisesta tytöstä joka olin ennen, se meni läpi tälläkin kerralla... Koulusta puhuminen sai mun mielen aika surulliseksi ja loppuajan olin tosi hiljanen. Kesäsuunnitelmia mulla ei loppukesälle oo, yritän vaan pysyä hengissä.. Kerroin kuitenkin että oon joinakin päivinä tosi ilonen ja saatan samana päivänä olla tosi surullinen. Mielialan vaihtelut on nopeita ja ne liikkuu ihan ääripäästä toiseen. Sairaanhoitajan mukaan se saattaa johtua lääkkeestä jota oon nyt syöny kuukauden. Näin huolestuneen ilmeen sairaanhoitajan kasvoilla ja lupasin soittaa polille jos mun olo huononee, huijasin.. En varmasti soita... Toivon todellakin että nää nopeet vaihtelut menis äkkiä pois. Ei mua haittaa olla surullinen, mut ne iloset ajat haittaa. Silloin mä annan mun perheelle, varsinkin äidille ja iskälle, ihan väärän kuvan mun voinnista.. Ne ei nää mun huonoja aikoja kun sillon oon useimmiten yksin ja siksi ne luulee että mä jaksan tehdä juttuja samalla reippaudella kuin muutama vuosi sitten.. Ne ei ymmärrä että en oo se sama tyttö enää. Nyt mä oon se tyttö joka herää öisin selkä hiessä ja ihan paniikissa painajaisten takia. Mä oon se tyttö joka havahtuu tunteeseen että on hukkumassa tai että joku hakkaa ja potkii mua, kauheinta niissä tilanteissa on se että mä oikeesti luulen että niin tapahtuu. Mua alkaa pyörryttämään ja sattumaan mihin mua ikinä ollaankaan ajatuksissani lyöty.. Pahimmissa tapauksissa mä alan pidättämään hengitystä niin pitkään kuin vaan pystyn. Niissä hetkissä nään itseni hyppäämässä sillalta junan alle. Se näky pelottaa mua tosi paljon. Oon ennenkin nähny itteni kuolemassa mun ajatuksissa, mutta nyt jotain on muuttunut.. Ennen niissä näyissä ei ollu tunnetta mukana, ei mitään muuta kuin vapauden tunne. Nyt mä tunnen kipua ja pelkoa.. En uskaltanu puhuu noista näyistä sairaanhoitajalle, sehän ajattelis et mä oon hullu.. Enhän mä oo, vai..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti