tipahdan.

Sunnuntaina pääsin käymään kotona, se oli helpottava tunne. Tuntuu hyvältä, kun tietää että niin moni sukulainen ja läheinen välittää. Mutta toisaalta se ahdistaa tosi paljon, isovanhemmat soittelee joka päivä ja kyselee kuulumisia. Vastaan niille, ja kaikille muillekkin, ihan hyvää.. Senhän kaikki haluu kuulla.. En haluu päättää yhtään puhelua tai keskustelua siihen, että joku järkyttyy mun sanoista tai tulee huonolle mielelle. Mä en haluu tuottaa huonoja fiiliksiä mun lähimmäisille, vaikka aika varmasti tuotan vaik en haluiskaan..

Nyt kuitenkin tähän päivään, sillä oli mulla oikeesti jotain kerrottavaakin. Osastojakso jatkuu ainakin syyskuun puoleenväliin asti. Mun mielestä se on hyvä juttu, koska mua itteekin pelotti ajatus kotiin menemisestä.. Mitä jos en pärjää? Mitä jos en hallitse mun ahdistusta? Miten jaksan käydä koulua? Mitä sanon mun uusille luokkalaisille?.. Onneks sellasia juttuja ei tarvii miettiä enään. Mulla on osastolla ja sairaalakoulussa paikka. Sairaalakoulussa en oo ainut "outo" jolla on jotain omaa meneillään, se ajatus ainakin vähän helpottaa uuteen kouluun menoa.

"Mielenkuoppiin" tipahteluja tulee vieläkin tosi usein, en silloin tiedä missä oon ku mieli täyttyy takaumista, itsemurha-ajatuksista ja kaikesta muusta ikävästä.. Tuntuu, että ajatukset karkaa ihan kokonaan käsistä. Ajatuksia ei pysty hallita, niitä ei pysty seuraamaan eikä niistä koskaan saa kunnolla kiinni, sitten ne jää vaan pieninä pilkahduksina vellomaan mieleen ja siitä seuraa hirveä ahdistus..

Ei tällä kertaa enempää, kirjoitan taas kun jaksan!