Marraskuussa viiltely oli osa mun jokapäiväistä elämää, siitä oli tullu tapa ja viiltelyä kohtaan nousi kokoajan suurempi ja suurempi halu. Silloin mulla ei ollu tunteita itseäni kohtaan, en arvostanut enkä pitänyt itsestäni. En pystynyt käsittelemään ajatuksiani, mun oli pakko saada joku tunne ikävien ajatusten tilalle ja se tunne oli kipu.
Viiltely on ollu pitkään poissa. En oo viillelly moneen viikkoon. Oon ilonen siitä kun oon saanu kulkee kotona t-paita päällä. Se ilo on kuitenkin pienti tunne siihen verrattuna millaista hetkittäistä mielihyvää mä sain viiltelystä.
Nyt mua on alkanu mietityttää luovuttaminen.
Luovuttaminen itseni kanssa pyörii päivittäin mielessä. Mun halut viiltelyä kohtaan on pelottavan suuret, vaikka päässä pyörivät ajatukset ei oo niin ahdistavia kuin esim. marraskuussa. Viiltelystä ehti tulla mulle tapa.. Ja nyt pelkään, että se tapa tulee takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti