sekakäyttäjä

Nyt tuli sitäkin kokeiltua.. Masennuslääke ja alkoholi. Ei ehkä paras yhdistelmä, nousee tosi nopeesti päähän, tärisyttää kokoajan ja ahdistaa.. Masennuslääke määrä on vielä niin pieni ni tuskin siitä mitään vaaraa oli.
Huomenna meen pitkästä aikaa lääkäriin, se ei ainakaan helpota mun oloa yhtään. Jännittää tosi paljon. Molemmat reidet on täynnä eilisiä ja keskiviikkosia viiltoja.. Tänään olin liian väsynyt viiltämään.

..98, 99, 100, 101..

Laskin päässäni 1, 2, 3, 4,... 50, 51, 52, 53.. 100, 101, 102... Sekoan sadan jälkeen laskuissa, tuijotan vain kättäni joka repii höylällä ihoa rikki.. En tunne mitään.. Mun oli tosi vaikee lopettaa, halusin jatkaa, mennä valtimoon asti ja kuolla siihen.. Verta tuli yllättävän paljon, viillot ei oo syviä, mutta rikkovat ihon reisivaltimon kohdalta.. Oon tyytyväinen, mä oon ansainnu tän.

Kuka päättää?

Oon tekopyhä, en tunne olevani oma itteni. Nauran jutuille jotka ei ees oo hauskoja, suostun tekoihin jotka ei ees kiinnosta mua. Joku muu on ottanu vallan, joku muu päättää. Ajattelen itsemurhaa hymy huulilla, oon jopa meinannu puhua siitä itsekseni.. En onneks lipsauttanu, vaikka olinkin yksin silloin. Mä katon mun äitiä nykyään silmiin ja jaksoin käydä siskon kaa kaupoilla tänää ku tulin leiriltä kotiin. Iloisen hetken jälkeen palaa taas itsemurha mieleen.. Syyttävä ääni huutaa mun päässä et miks oon ilonen?! Miks nauran?! Ei saa nauraa!!.. Se huutaa aina sen jälkeen kun oon hetkenkin hymyilly.. Jos kävelen vierasta miestä vastaan, kuten tänään koiralenkillä, se huutaa mulle "katse alas, hymy huulille ja nopeesti ohi!!!" Niissä hetkissä katoan ihan kokonaan.. Mua pelottaa niin paljon. En kyl ees tiiä miks pelkään. Mähän halusin sitä mitä ne miehet teki mulle viime kesänä!! Mä en koskaan sanonu ei! Joten miksi helvetissä mulla ois oikeus pelätä. Kukaan ei tehny mulle suurta pahaa, mä oon se paha ja hirvee ihminen... Mun pitäis tappaa mun päässä huutava ääni. Samalla mä kuolen. Mut sehän ois vaan hyvä.

suu auki ja puhu.. Tai sitten ei

Istutaan leirikavereiden kanssa yhteisessä huoneessa. Kaikki kertoo kivoja juttuja, hauskoja muistoja ja joku kertoo hauskan vitsin. Mua ei naurata. Istun hiljaa. Hymyilen, jos joku sattuu kattomaan mua. Mun mielessä pyörii kivoja asioita, pystyn miettimään niitä hetken ja sitten ne katoaa. Kivojen muistojen paikalle tulee ajatuksia itsemurhasta. Nään itteni sillalla hyppäämässä junan alle. Haluisin avata suuni ja kertoo mun kivoista muistoista, mutta en pysty. En osaa antaa ittelleni lupaa olla ilonen. Se aina hetken ärsyttää mua, mutta sitten muistan et oon ansainnu sen kaiken pahan.

koti-ikävä

Ees pienen hetken pitäisitte suunne kii.

Rauhottukaa, ei kaikkee pidä tehä superäkkii.

Eka kokonainen päivä leirillä takana. Väsymys on suuri. Onhan tääl ihan ok kivaa, kova puheääni, ihmisten paljois ja liian vähäinen uni ja ruoka on isoja miinuksia mun olossa. Haluun kotiin. Tekee mieli viiltää. Haluun nähä veren valumassa pitkin mun jalkaa.

Missäootmitäteetkenenkanssa???!!

Mun porukat ei luota siihen, että pysyn hengissä koiralenkin ajan.. Ne soittelee ja tekstailee kokoajan. Ne kyselee mitä mä tarvitsen ja mitä mulle kuuluu.. Ne kysymykset on liian vaikeita. En tiiä mitä mä tarviin, joskus tarviin terän käteen ja syviä viiltoja. Joskus tarviin hauskanpitoa ja humalaa kavereiden kanssa. Sillon mä oon onnellinen, ainakin luulen niin.. Ja sitten kun multa kysytään mitä mulle kuuluu.. Huh huh.. En itekkään tiiä, joten on vähän vaikea kertoa muillekkaan!

Mä mietin myös sitä että kuinka mä jaksan olla vielä hengissä kun kaikki jo valmiiksi ajattelee/pelkää mun kuolemaa. Nyt on mun aika mennä.

alamäkeen on helpompi juosta..

Hiljaisuuden jälkeen pitkä postaus..

Tulin tiistaina Oulusta kotiin. Lapset jäi kaipaamaan mua ja toivoi, että tulisin syksyllä takaisin. Eli taisin onnistua pitämään lapset tyytyväisinä. :)

Kotona sitten alkoikin alamäki, niinkuin olin jo Oulussa arvellut.. Keskiviikkona olin terapeutilla, tämä olikin viimeinen kerta kun nähtiin kahestaan ennen terapeutin lomaa. Torstaina oli perhetapaaminen mihin tulisi mun molemmat vanhemmat joten mietittiin mitä kaikkea niille saa kertoa ja kuinka tarkasti.. Aika pintapuolinen keskustelusta tulisi, mä arvelin. Ja niinhän siinä kävi.. Mun vanhemmilla ei oo kauheen tarkkaa kuvaa siitä, että miten mä jaksan. Mun isä on varsinkin aika hukassa. Se olettaa, että mä pystyn puhumaan hänelle kaikesta ja kertomaan jos mulla on paha olo. Tietysti mä rakastan mun isää, mut mun kohalla se menee niinpäin että mä en todellakaan pysty puhumaan rakkaille ihmisille mun pahasta olosta. Mun äiti onneks ymmärtää, että puhuminen ei oo helppoa. En haluu satuttaa mun vanhempia.

Eilen äiti sai soiton mun nuorisopsykiatrisen polin lääkäriltä. Se oli laittanu mulle masennuslääke reseptin apteekkiin.. Tieto tuli vähän yllätyksenä mulle ja äidille.. On lääkkeistä puhuttu paljon, mun terapeutti ja entinen lääkäri suositteli mulle lääkitystä. Tää lääkäri joka määräsi mulle viikoksi Seronilia 10mg ja siitä eteenpäin 20mg on kreikkalainen (ei siis millään pahalla, en vaan ymmärrä sen suomenkielestä mitään), en oo tavannu tätä lääkäriä koskaan kahdestaan ja se tietää musta vaan ne tiedot mitä mun hoitopäiväkirjassa lukee. Ainut kerta kun oon tavannu tätä lääkäriä oli kokouksessa kun vaihdoin toiselta polilta toiselle. Siellä se lääkäri yritti kysellä multa milloin viiltelen, kuinka syviä, millä viiltelen, näytänkö mä nyt mun viillot.. En tietenkään vastannu sille mihinkään noista kysymyksistä, eihän kukaan ois siinä tilanteessa vastannu.. Samaan aikaan huoneessa oli mun ja lääkärin lisäksi mun äiti, kaks naista sossusta, mun tukihenkilö ja hoitaja entiseltä polilta.. Mun hiljaisuuteen lääkäri vaan totesi että ei se voi määrätä mitään lääkettä kun enhän mä viiltele eikä mulla oo mitään oireita. Jep jep.. Sillä hetkellä mä mietin, että mitä helvettiä mä sitten teen täällä jos mä oon ihan kunnossa?!

Alotin eilen lääkityksen. Oon koko heinäkuun ilman tapaamisia yhtään missään. Mun oikeudenkäyntien tukihenkilö tulee lomalta juhannuksen jälkeen. Sitä käyn varmaan heinäkuun puolella moikkailemassa etten jää ihan tyhjän päälle.

Tänään mä lähen mun isän ja äitipuolen kanssa mökille, sunnuntaina mulla alkaa leiri joka kestää perjantaihin asti. En tiiä kuinka paljon ehin sieltä kirjottelee, riippuu varmaan myös voinnista. Jos jollain on kokemusta tosta lääkkeestä niin kuulisin mielelläni. Hyvää juhannusta!