En etene

hmm.. No sen verran oon päässy asioissa eteenpäin, että ilmotettiin äidin kanssa sille terapeutille jonka luona ehdin käydä kolme kertaa, että en jatka työskentelyä hänen kanssaa. Terapeutti vastasi niinkuin olin ajatellutkin.. Hän olisi halunnut tavata vielä kerran ja puhua minun kanssa miksi en halua jatkaa työskentelyä hänen kanssaa. Minä olin kuitenkin jo päättänyt, että en halua tavata häntä enään. Eli terapeutin etsintä jatkuu.. Olen maanantaina menossa tapaamaan uutta terapeuttiehdokasta. Saa nähdä mitä siitä tulee..

Tänään kirjoitan minua jo pitkään häirinneestä asiasta, etenemisestä.
Vanha terapeuttini pyörii mielessäni päivittäin, muistan hänet ihanana ja hyväsydämisenä ihmisenä. Ehdin olla hänen asiakkaana yli vuoden kunnes hän ilmoitti että ei jatka enää samalla työpaikalla, joka tarkoitti meidän terapiasuhteen loppumista.
Terapiasuhteemme loppui haikeilla mutta hyvillä mielin. Mutta nyt, kun minä etsin uutta terapeuttia, en voi olla ajattelematta vanhaa terapeuttiani. Totuin vanhan terapeuttini tapoihin olla, puhua ja tehdä ja nyt vertaan kaikkia uusia terapeuttiehdokkaita häneen. Tuntuu, että kukaan ei voi olla yhtä hyvä kuin hän. Kukaan ei voi ymmärtää minua niinkuin hän ymmärsi. En etene mihinkään, kun en osaa päästää menneestä irti.

Pidän, njääh, en pidä.. mistään

Kirjoitin edellisen, tänään postatun, blogipostauksen todella kovan ahdistuksen kynsissä ja sen varmaan huomaa tavasta jolla kirjoitin.. Otin noin 20min sitten rauhoittavia ja nyt lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. Ajatuksenjuoksu hidastuu, ajatukset selkeentyy ja hysteerinen itku lakkaa. Niin paljon tunteita, mut ei ketään jolle haluisin kertoa niistä. Se on raskasta....

Oon käyny nyt 3 kertaa tapaamassa uutta terapeuttia. Ekalla kerralla hänestä sai todella hyvän kuvan. Tokalla kerralla hän ei vaikuttanut niin kivalta kuin ensimmäisellä tapaamisella. Tänään kun kävin siellä, en pitänyt hänestä ollenkaan. 

En pidä siitä tavasta millä hän puhuu, ei sillä että hänen puhetavassaan olisi oikeasti mitään vikaa.. Vika tässä taitaa olla se, että hän ei ole sama ja samanlainen henkilö kuin ensimmäinen terapeuttini oli.

Pidin ensimmäisestä terapeutistani todella paljon. Hän oli hyväsydäminen ja erittäin ammattitaitoinen henkilö. Hänen kanssa oli helpottava puhua vaikeistakin asioista. Hän kuunteli ja auttoi minua. Totuin käsittelemään asioita hänen kanssaan, ja nyt kun pitäisi aloittaa terapiasuhde jonkun muun kanssa.. Se tuntuu ihan helvetin vaikealta.

Tekee mieli luovuttaa ihan kaiken kanssa. Koulu tuntuu turhalta. Elämä tuntuu turhalta.

viiden tähden pettymys

Mulla on paha olla. Oon niin pettynyt itseeni. 

Pitkästä aikaa mieleen tulee itsemurha. Tekee mieli viiltää. 

Mikään ei oo hyvin, mut ei mulla oo varaa valittaa koska mä en tee asialle mitään. 

Mä en jaksa etsiä kavereita, mä en jaksa itseäni.

sekaisia ajatuksia

"Kävelen kauppakeskuksen kiireisellä kävelykadulla. Pikkuhiljaa askeleeni pitenee ja jämäköityy. Kädet heiluvat vapaasti kävelemisen tahtiin. Olo on rentoutunut.
Katselen iloisia ja juttelevia ihmisiä. Näen hymysuisia tyttöporukoita juttelemassa keskenään ja tiedän, että jonain päivänä minäkin olen osa jotain porukkaa. Hymyni ulottuu lähes korviin asti.
Jotain hyvää on vihdoin tapahtunut."

Yllä lukee ajatuksia eiliseltä. Kirjoitin fiilikset muistiin ja halusin tehdä jo eilen uuden päivityksen blogiin, mutta väsyin illalla todella nopeasti ja päätin kirjoittaa postauksen tänään.

Kirjoitin fiilikseni muistiin mielestäni hyvästä syystä. Eilen tapahtui jotain, mitä ei ole tapahtunut minulle yli vuoteen. Keskiviikkoiltapäivänä päästyäni koulusta, vietin ensimmäistä kertaa noin pitkään aikaan vapaa-aikaa koulusta saamani ystävän kanssa. Se tuntui ihmeelliseltä. Välillä oli vaikea keksiä sanottavaa ja välillä taas en osannut pitää suutani ollenkaan kiinni :D

Eilen oloni oli todella hyvä, itsevarma ja toiveikas. Ajattelin, että nyt alkaa minun uusi elämä, nyt minusta tulee rohkea. Nyt minä alan taas saamaan kavereita. Se ei kuitenkaan mennyt niin.
Tänään, kun heräsin, olo oli epävarma ja pelokas. Kaduin hieman eilistä innostumistani uudesta ystävästä, sillä nyt näen ja ajattelen eilen tapahtunutta mukavaa hetkeä toisin silmin. Ajattelen kaverisuhteen syntymistä edelleen toiveikkaana, mutta itsevarmuus ja hyvä olo puuttuvat. Tänään en juurikaan puhunut uuden kaverini kanssa, sillä mua pelottaa. Entä jos en osaakkaan olla hyvä kaveri.. Entä jos puhun liikaa omista asioista ja karkotan kaverin pois.. En haluu tehdä virheitä..

hyi

"Mä oon aina niin yksin..

Kukaan ei puhunut mulle koulussa mitään..

Mulla ei oo mitään muutakaan tekemistä..

Tän jälkeen lopetan, tai pidän ainakin tauon...
Olin nuorempanakin niin laiha, en voi lihoa nytkään..
Masentaa.. Mutta mäkkäriruoka piristää.."

Ajatuksia jotka häiritsee. Ajatuksia jotka ahdistaa. Ajatuksia, jotka masentaa.
Vääränlaisia ajatuksia. Huonoja ajatuksia.

Roskaruoasta on tullut mulle pakkomielle. Jos edes ajattelen sitä ja kävelen hampurilaispaikan ohi, mun on pakko saada sitä. Ajatus roskaruoan syömisestä tuntuu vääristyneellä tavalla ihanalla, ihan kuin jonkun haaveen toteutumiselta, palkinnolta. Syön hyvällä halulla suu hymyssä. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun vien roskat roskiin ja tarjottimen paikoilleen, kaikki muuttuu.

"Vitun läski! Hyi saatana! Sun maha pullottaa! Hyi helvetti sä oot ruma!"

Masentavat ajatukset täyttää pään. Järkyttävä itseinho työntää kaikki positiiviset ajatukset omasta kehostani pois. Ahdistaa ja tekee mieli oksentaa.

En ole puhunut syömisongelmastani kenellekkään. Kukaan ei ole osannut puuttua tai kiinnittää huomiota syömiseeni, sillä olen vielä toistaiseksi normaalikokoinen. Isoin pelkoni on se, että tulen lihavaksi..

Yritän kirjottaa tästä aiheesta pian lisää.. Ei sillä että se teitä lukijoita hirveästi kiinnostais, vaan sillä että haluan jakaa ajatuksiani jonkun muun kun omien persoonieni kanssa.. Vaikka sitten kirjoittamalla.

Itsetunto nollilla

Vielä noin 3-5vuotta sitten tykkäsin olla huomion keskipisteenä.Osasin toimia erilaisten ihmisten ja porukoiden kanssa ongelmitta. 

Harrastin silloin näyttelykerhoa ja siellä tykkäsin ottaa vaikeitakin rooleja vastaan. Sain usein kehuja sosiaalisista taidoistani ja rohkeustani näytellä lavalla monien ihmisten edessä. 

Nyt, tänä päivänä, olen sivustaseuraaja. En uskalla mennä uuden luokkani joukon mukana ja se tekee minut surulliseksi. Tunnen itseni ulkopuoliseksi omasta tahdostani. En usko, että sopisin uuden luokkani joukkoon. En uskalla edes kokeilla. Itsetunto on nollilla. Pidän itseäni liian rumana muihin tyttöihin verrattuna.. En halua tunkea ja tyrkyttää itseäni muiden joukkoon.

Missä on rohkeuteni heittäytyä?

Nyt on ensimmäinen viikko uudessa koulussa ohi. Ensimmäiset päivät on ollu tosi jännittäviä, sillä en tunne uudesta koulusta ketään. Uudet luokkakaverit ovat sosiaalisia ja mukavanoloisia, jotkut tytöistä ovat jopa tulleet juttelemaan minulle väli- ja ruokatuntien aikana. Minusta oli mukava huomata, että tytöt hakeutuivat seuraani. Jokin siinä jutussa kuitenkin mättäsi, ja se jokin johtui minusta.

Olen ollut niin kauan yksin omissa oloissani ja viettänyt aikaa vain perheeni ja erityisesti äitini kanssa, että yksinäisyys on alkanut nakertaa rohkeuttani heittäytyä ja luoda uusia kaverisuhteita. En uskalla puhua uusille luokkalaisilleni, sillä en tiedä miten voisin alkaa rakentaa ystävyyssuhdetta uusiin ihmisiin. Se harmittaa minua tosi paljon, sillä vielä muutama vuosi sitten minulla oli todella hyvät sosiaaliset taidot ja uskalsin heittäytyä asiaan kuin asiaan.

Välitunti alkaa ja välttelen katsekontaktia luokkakavereiden kanssa. Pidän katseen tiukasti kiinni puhelimeni ruudussa, kuin siellä olisi meneillään jotain mielenkiintoista. Uusi luokkatoverini istuu viereeni ja alkaa juttelemaan kanssani. Tunnen kuinka ahdistus kasvaa. Mitä mä sanon? Mikä on liikaa?? Mietin ja vastailen tytön kysymyksiin lyhyillä lauseilla. 

En tiedä mitä muutakaan voisin tehdä.. '

Pelottaa. En mä osaa olla kiva kaveri.