Minä olen uhri

Vielä noin vuosi sitten, syytin itseäni hyväksikäytöistä. Ajattelin silloin, että minun olisi pitänyt saada sanottua ei. Minun olisi pitänyt kieltäytyä ja lähteä pois. Mutta tänään, kun ajattelin hyväksikäyttöjä, näin asian eritavalla.

Tänään hyväksikäyttöjä ajatellessani tulin todella surulliseksi ja aloin itkeä. Mielessäni pyöri ajatukset siitä, kuinka nuori ja pieni tyttö olin kun hyväksikäytöt tapahtuivat. Olin tunnemyrskyn aikana onneksi tapaamassa psykologiani. Kun psykologi oli antanut minun itkeä hetken ja kerätä itseäni, hän sanoi: "Hyväksikäyttäjät veivät sinulta mahdollisuuden kasvaa kuin normaali tyttö". Ja minusta se oli todella hyvin sanottu. Kenenkään ei pitäisi joutua kasvamaan traumat hartioilla.

Tämänpäiväinen tunnemyrsky oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun ajattelen ja tiedostan että minua kohtaan on tehty väärin. Ennen minä syytin itseäni, mutta nykyään olen alkanut pikkuhiljaa ajattelemaan, että minä en ole vastuussa hyväksikäytöistä. Minä olin sillon ja olen edelleen vasta pieni lapsi.

Olen lapsi ja rikoksen uhri, aikuiset miehet tekivät minua kohtaan väärin.

Takaumia, taas

Jostain syystä päädyin tänään kattomaan vanhoja kuvia. Katsomani kuvat olivat lähinnä minun ottamia kasvokuvia itsestäni ja yhdessä kuvassa olin sen aikaisen parhaan ystäväni kanssa. Kuvien katsominen ja kuvissa olleiden hetkien muistelu saivat aikaan monenlaisia tunteita, lähinnä surua ja ahdistusta.

Erityisesti yksi kuvista jäi mieleeni pyörimään. Olin ottanut kuvan peilin kautta itsestäni noin 2,5vuotta sitten, suurinpiirtein siihen aikaan kun hyväksikäytöt tapahtuivat, ja kuvassa näkyi kasvojen lisäksi vaatteiden peitossa oleva kroppani reisistä ylöspäin. Kuvassa kehoni näyttää erilaiselta kuin nyt, sillä olin sillon n. 25kiloa laihempi kun nyt. 

Muistan kyseisen kuvan hyvin. Se oli profiilikuvana sivustolla, jonka kautta minua hyväksikäyttäneet pedofiilit tutustuivat minuun. 

Kuvan katsominen saa minut surulliseksi. Kuva muistuttaa minua siitä ajasta, kun minua kohtaan tehtiin väärin. Mielessäni alkaa vilisemään takaumia. Ahdistun ja mua alkaa itkettää. Haluan pois, haluan nämä ajatukset ja muistot pois. Ensimmäisten ahdistusaaltojen aikana ajatuksissani pyörii erityisen paljon muistot ensimmäisestä kerrasta, kun minua hyväksikäytettiin. Muistot saavat minut hokemaan ääneen sanoja, mitä en silloin uskaltanut sanoa. 

"Lopeta."

"Mä en halua tätä."

ASP-viikko..

Tähän viikkoon on mahtunut paljon Ahdistusta, Stressiä ja Pelkoja.
Ensinnäkin, tällä viikolla oli ensimmäinen koeviikko. Se stressasi minua enemmän kuin olin ajatellut, jouduin stressistä tulleiden oireiden takia jopa käymään lääkärissä. Kauhea vatsakipu on jatkunut koko viikon.. Huomenna pitää mennä uudestaan lääkäriin, vaikka olen aika varma että vatsakipu johtuu stressistä. Haluan kuitenkin varmistaa, että mulla ei ole keliakiaa tai laktoosi-intoleranssia.
Vatsakivun lisäksi viikkooni on mahtunut muutakin ikävää ja ahdistavaa.. Maanantaina kävellessäni kirjastolle, vastaani käveli mies, joka hyväksikäytti minua useita kertoja ollessani 15-vuotias. Hänen näkeminen on pyörinyt päässäni koko viikon.. Pelkään, että hän kävelee vastaani uudestaa.. Pelkään, että joudun kasvotusten hänen kanssaan. Olen varma, että en kestäisi sellaista tilannetta. Pelkkä ajatuskin siitä sai minut viiltelemään eilen illalla ja tänään illalla luultavasti jatkuu..
Eikä siinä vielä kaikki.. Tiistaina sain kuulla että ainut tyttö jonka kanssa olen ystävystynyt koulussa, vaihtaa koulua. Uutisen kuuleminen musersi minut.. Mä toivoin niin kovasti, että mä olisin saanut hänestä ainakin koko lukioajan kestävän ystävän.. mutta ei.. Asumme niin kaukana toisistamme, että emme varmaankaan tule tapaamaan enää.. Tänään, kun oli hänen viimeinen päivä meidän koulussa, en pystynyt puhumaan hänelle sanaakaan. Olin niin surullinen, että en osannut käsitellä tunnettani.. Vaikutin varmaan hirveeltä ämmältä häntä kohtaan, mutta toivon että hän ymmärtää mistä käytökseni johtui..

päätös.

Viikko sitten, kun tulin tapaamasta terapeuttiehdokasta, päätin että en halua enää mennä terapiaan.
En halua terapiaa, en tarvitse sitä. Pärjään ihan hyvin ilman sitä, ja vaikka en pärjäisikään, niin ihan sama. Kukaan terapeutti ei voi olla yhtä hyvä kuin mun vanha terapeutti. Enkä mä halua alkaa käsittelemään mun asioitani jonkun uuden terapeutin kanssa.
Tällä mennään ainakin nyt. Ehkä mä vielä joskus hakeudun terapiaan, mutta en ainakaan nyt lähiaikoina.

En etene

hmm.. No sen verran oon päässy asioissa eteenpäin, että ilmotettiin äidin kanssa sille terapeutille jonka luona ehdin käydä kolme kertaa, että en jatka työskentelyä hänen kanssaa. Terapeutti vastasi niinkuin olin ajatellutkin.. Hän olisi halunnut tavata vielä kerran ja puhua minun kanssa miksi en halua jatkaa työskentelyä hänen kanssaa. Minä olin kuitenkin jo päättänyt, että en halua tavata häntä enään. Eli terapeutin etsintä jatkuu.. Olen maanantaina menossa tapaamaan uutta terapeuttiehdokasta. Saa nähdä mitä siitä tulee..

Tänään kirjoitan minua jo pitkään häirinneestä asiasta, etenemisestä.
Vanha terapeuttini pyörii mielessäni päivittäin, muistan hänet ihanana ja hyväsydämisenä ihmisenä. Ehdin olla hänen asiakkaana yli vuoden kunnes hän ilmoitti että ei jatka enää samalla työpaikalla, joka tarkoitti meidän terapiasuhteen loppumista.
Terapiasuhteemme loppui haikeilla mutta hyvillä mielin. Mutta nyt, kun minä etsin uutta terapeuttia, en voi olla ajattelematta vanhaa terapeuttiani. Totuin vanhan terapeuttini tapoihin olla, puhua ja tehdä ja nyt vertaan kaikkia uusia terapeuttiehdokkaita häneen. Tuntuu, että kukaan ei voi olla yhtä hyvä kuin hän. Kukaan ei voi ymmärtää minua niinkuin hän ymmärsi. En etene mihinkään, kun en osaa päästää menneestä irti.

Pidän, njääh, en pidä.. mistään

Kirjoitin edellisen, tänään postatun, blogipostauksen todella kovan ahdistuksen kynsissä ja sen varmaan huomaa tavasta jolla kirjoitin.. Otin noin 20min sitten rauhoittavia ja nyt lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan. Ajatuksenjuoksu hidastuu, ajatukset selkeentyy ja hysteerinen itku lakkaa. Niin paljon tunteita, mut ei ketään jolle haluisin kertoa niistä. Se on raskasta....

Oon käyny nyt 3 kertaa tapaamassa uutta terapeuttia. Ekalla kerralla hänestä sai todella hyvän kuvan. Tokalla kerralla hän ei vaikuttanut niin kivalta kuin ensimmäisellä tapaamisella. Tänään kun kävin siellä, en pitänyt hänestä ollenkaan. 

En pidä siitä tavasta millä hän puhuu, ei sillä että hänen puhetavassaan olisi oikeasti mitään vikaa.. Vika tässä taitaa olla se, että hän ei ole sama ja samanlainen henkilö kuin ensimmäinen terapeuttini oli.

Pidin ensimmäisestä terapeutistani todella paljon. Hän oli hyväsydäminen ja erittäin ammattitaitoinen henkilö. Hänen kanssa oli helpottava puhua vaikeistakin asioista. Hän kuunteli ja auttoi minua. Totuin käsittelemään asioita hänen kanssaan, ja nyt kun pitäisi aloittaa terapiasuhde jonkun muun kanssa.. Se tuntuu ihan helvetin vaikealta.

Tekee mieli luovuttaa ihan kaiken kanssa. Koulu tuntuu turhalta. Elämä tuntuu turhalta.

viiden tähden pettymys

Mulla on paha olla. Oon niin pettynyt itseeni. 

Pitkästä aikaa mieleen tulee itsemurha. Tekee mieli viiltää. 

Mikään ei oo hyvin, mut ei mulla oo varaa valittaa koska mä en tee asialle mitään. 

Mä en jaksa etsiä kavereita, mä en jaksa itseäni.