päivitystä..

Moi!

Mulle kuuluu aika hyvää! Oon joululomalla, ja tätä ihanuutta kestää vielä noin 1,5viikkoa. :) Loman aikana oon lähinnä vaan käynyt ratsastamassa, salilla ja ollut kotona. 

En tehnyt tänään, vuoden 2015 viimeisenä päivänä, mitään ihmeellistä. Kävin tallilla ja illan makasin sägyssä ja katoin Netflixiä. Vähän mua tietysti harmittaa, kun ei ollut ketään jonka kanssa juhlia.

Noniiin..

Terapia-asiasta..
Joululoman aikana en ole terapeuttini kanssa puhunut. Hän ja vanhempani ovat kuitenkin sopineet jonkinlaisen yhteistapaamisen terapeutin kanssa, johon osallistuvat minä, terapeutti ja mun vanhemmat. Kokous on ensiviikon maanantaina ja silloin tiedän varmasti enemmän tulevaisuudestani tämän terapeutin kanssa. Minkäänlaisia päätöksiä jatkosta hänen kanssaan en ole tehnyt.

Hyvää, onnellista ja rauhallista uutta vuotta♡

iloinen

Elämään on hyvä luoda tavotteita, sillä ne auttavat jaksamaan eteenpäin. 

Välillä on myös hyvä istua hetkeksi miettimään menneisyyttä ja sitä missä on ollut.

Pääsin vuosi sitten pois osastolta. Poispääsy oli iso asia, sillä osastojaksoni kesti noin 5kuukautta. Kotona elämä tuntui aluksi hieman oudolta, mutta samalta ihanalta. Olen iloinen, kun sain ja saan edelleen olla rakkaan perheeni kanssa.

Tänään mä olen ajatellut kulunutta vuotta, sen vaikeuksia ja iloja. Vaikka välillä on ollut vaikeaa ja tuntunut että ei jaksa, niin nyt mä olen ihan hiton ylpeä itsestäni ja siitä että mä olen selvinnyt kaikesta. Osaan ottaa elämästä ilon irti, hymyilen ja teen asioita joista tykkään. Olen selviytyjä.

Päällisin puolin hyvää

Kaikki arkipäiväiset jutut sujuu hyvin. Käyn noin kerran viikossa töissä ja jokapäivä tunnollisesti koulussa ja saan hyviä arvosanoja (kemian ykköskurssista 10!!!). Mutta vaikka kaikki menee ja sujuu hyvin, mulla on tosi huono olla. 

En enää viihdy uuden terapeuttini kanssa. Hän ei vaan tunnu oikealta ihmiseltä minulle, mutta musta vähän tuntuu että kukaan terapeutti ei voi enää sopia minulle. Viihdyin vanhan terapeuttini kanssa todella hyvin ja kaipaan häntä paljon. Nyt en enää haluaisi alkaa luomaan terapiasuhdetta kenenkään uuden ihmisen kanssa, tuntuu vaikealta päästää ketään niin lähelle omia asioita.

Tein aika lapsellisen teon, olen "puhelakossa" eli en vastaa terapeuttini viesteihin tai puheluihin. Tiedän, että se oli ja on tyhmästi tehty, mutta en tiedä mitä sanoisin hänelle. Mua ei yhtään huvita alkaa puhumaan hänen kanssaan. Haluaisin vaan elää "normaalisti" ilman mitään psykologeja tai terapeutteja, mutta tiedän että ei sekään tulisi onnistumaan.

Kavereiden puute on luultavasti myös yksi huonon olon syy. Viihdyn läheisessä kauppakeskuksessa ja tapan siellä aikaa jos mulla ei oo muuta tekemistä. Nyt kaupoilla käymisestä on kuitenkin hävinnyt into. Kaikki kauppakeskuksessa olevat jutut muistuttaa mua siitä, että mulla ei ole ketään jonka pikkujouluihin mennä, mulla ei oo ystäviä joille ostaa joululahjoja, mä istun aina yksin kahvilassa ja katson kuinka viereisessä pöydässä oleva tyttöporukka nauraa jutuilleen. Toisaalta oon ilonen, että muilla menee kivasti, mut toisaalta mua harmittaa tosi paljon. Välillä olis ihan kiva istua jonkun kanssa kahvilla ja jutella..

Mies ja sateenvarjo

Hei ja anteeksi.
En ole kirjoittanut blogiin pitkään aikaan, sillä on ollut niin paljon muuta tekemistä. Mielialat ja fiilikset on myös vaihdellut niin nopeasti, että ei niistä olisi edes ehtinyt kirjoittaa :D..
Nyt mä haluaisin jakaa tänne asian, joka on pyörinyt mun mielessä jo monta viikkoa. Asian työstäminen mielessä oli ja on edelleen hidas prosessi ja siksi siitä kirjoittaminen on vienyt enemmän aikaa kuin olin alunperin suunnitellut. No, tässä se nyt tulee. Kerron aluksi tapahtumia neljän vuoden takaa eli siltä ajalta kun olin 7.-luokkalainen, sillä ne liittyvät tämänpäiväiseen postaukseen.

4 vuotta sitten sateisena syyspäivänä olin jostain syystä lähtenyt koulusta hieman aikaisemmin kuin luokkakaverini, sillä muistan kävelleeni bussipysäkille yksin. Satoi rankasti, joten kiirehdin bussipysäkin katoksen alle odottamaan bussiani. Katoksessa oli minun lisäksi kaksi hieman vanhempaa poikaa, jotka kävivät samaa koulua kuin minä. He olivat iältään n. 16-vuotiaita.
Pikkuhiljaa katos alkoi täyttymään, sillä sade yltyi. Hetken siinä seisoskeltuani viereeni tuli mies, jonka ikää tai ulkonäköä en osaa kuvailla, sillä en uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Vieressäni seisovalla miehelle oli jostain syystä sateenvarjo auki päänsä päällä, vaikka hän oli katoksen alla. En aluksi jaksanut kiinnittää siihen huomiota, mutta sitten kun sateenvarjosta alkoi valua sadepisaroita minun päälleni, ahdistukseni kasvoi. Katos oli niin täynnä ihmisiä että minun piti ottaa pieni sivuttainen askel kohti miestä hänen sateenvarjosa alle, jotta en saisi sadepisaroita päälleni. Jälkeenpäin kun ajattelen, pieni askeleeni miestä kohti oli varmasti se teko mitä mies oli odottanut. Muutaman sekunnin seisottuani sateenvarjon alla, tunsin jonkun koskevan reiteeni. Kosketuksen paine vaihteli, aluksi se oli hellää, kuin silittämistä, mutta se muuttui kokoajan ronskimmaksi, puristavaksi.
On luultavasti sanomattakin selvää, että mua pelotti ihan helvetisti. Jokapuolella minun ympärillä oli ihmisiä, mutta kukaan ei tiennyt tai kiinnittänyt huomiota siihen mitä tämä mies minulle teki. Minä en uskaltanut edes liikahtaa, joten annoin miehen käden vaeltaa reidelläni.
Miehen käsi oli reidelläni luultavasti vähän yli 5minuuttia, mutta aika tuntui ikuisuudelta. Mies seisoi vieressäni tyynenä, ihan kuin kaikki olisi kunnossa eikä mitään erikoista tapahtuisi. Samalla hetkellä minun itseluottamukseni mureni aina vain pienemmiksi palasiksi.
Minun onnekseni mies ja suurin osa katoksessa olleista ihmisistä hyppäsi pysäkille pysähtyneeseen bussiin, enkä sen jälkeen ole nähnyt miestä.
Bussin lähtiessä liikkeelle, luulin olevani yksin katoksessa. Kyynel valui poskelleni ja minua ahdisti todella paljon. Päätin istua pysäkin penkille rauhoittumaan. Juuri istuessani penkille, huomasin että en ollutkaan yksin. Vieressäni seisoi ne kaksi samaa n. 16-vuotiasta poikaa, hetken kuluttua he tulivat eteeni ja alkoivat puhua mulle. Pojat kertoivat minulle järkyttäviä juttuja. He olivat kuulemma nähneet, kuinka mies tuijotti "silmiä räpäyttämättä" ja "kuin huumattuna" asiallisilla vaatteilla verhottua vartaloani. Olin niin shokissa, että en pystynyt vastaamaan pojille mitään, istuin vaan hiljaa ja odotin bussia.

Olen työstänyt tätä asiaa mielessäni neljä vuotta ja tätä blogitekstiä olen kirjoittanut ja suunnitellut kaksi viikkoa. Se minun mielestä kertoo hyvin siitä, kuinka isot arvet ahdistelu jättää.
Uskon, että tämä 5minuutin ahdistelu on yksi syy siihen, miksi "annoin" miesten hyväksikäyttää minua useita kertoja 3vuotta sitten. Itseluottamukseni oli niin palasina, en arvostanut itseäni yhtään. Muistan, kun ollessani matkalla hyväksikäyttäjän luokse, ajattelin: "En ikimaailmassa halua, että kukaan muu tyttö joutuu kokemaan pedofiilin ahdistelua tai hyväksikäyttöä, mutta minä joudun. Minun kuuluu joutua. Minä ansaitsen sen".

Jos huomaat jotain epämääräistä tapahtuvan bussin katoksessa, kauppakeskuksessa tai ihan missä vaan, mene väliin! Pyydä aikuista puuttumaan asiaan, tai tee edes jotain!
Hyvä tekosi kantaa varmasti kauas.  ♥ 

Hyvä olla on hyvä olla

Tänään oli hyvä päivä, ja nyt mulla on hyvä olla:)
Koulussa meni kivasti, oli lyhyt päivä ja kaikki aineet oli mun lempiaineita, eli mm. äikkää ja kuvista. Koulun jälkeen menin salille ja sielläkin oli kivaa! Ostin salikortin vain naisille tarkoitetulle salille ja oon tykänny käydä siellä. Henkilökunta on mukavaa ja siellä on mukava tunnelma:)
Salin jälkeen ehdin olla kotona vaan 30min, kun piti lähteä ratsastustunnille. Ratsastustuntikin meni tosi hyvin ja nyt oon tyytyväisenä sängyssä ja valmiina menossa nukkumaan :)
Hmm. Näin pitkä postaustauko tuli sen takia, kun oon työstänyt yhtä blogitekstiä tosi pitkään.. kohta jo 2 viikkoa.. Yritän saada sen viikonlopun aikana julkastua.
Toivottavasti teillä kaikilla oli mukava viikko! Hyvää yötä:)

Minä olen uhri

Vielä noin vuosi sitten, syytin itseäni hyväksikäytöistä. Ajattelin silloin, että minun olisi pitänyt saada sanottua ei. Minun olisi pitänyt kieltäytyä ja lähteä pois. Mutta tänään, kun ajattelin hyväksikäyttöjä, näin asian eritavalla.

Tänään hyväksikäyttöjä ajatellessani tulin todella surulliseksi ja aloin itkeä. Mielessäni pyöri ajatukset siitä, kuinka nuori ja pieni tyttö olin kun hyväksikäytöt tapahtuivat. Olin tunnemyrskyn aikana onneksi tapaamassa psykologiani. Kun psykologi oli antanut minun itkeä hetken ja kerätä itseäni, hän sanoi: "Hyväksikäyttäjät veivät sinulta mahdollisuuden kasvaa kuin normaali tyttö". Ja minusta se oli todella hyvin sanottu. Kenenkään ei pitäisi joutua kasvamaan traumat hartioilla.

Tämänpäiväinen tunnemyrsky oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun ajattelen ja tiedostan että minua kohtaan on tehty väärin. Ennen minä syytin itseäni, mutta nykyään olen alkanut pikkuhiljaa ajattelemaan, että minä en ole vastuussa hyväksikäytöistä. Minä olin sillon ja olen edelleen vasta pieni lapsi.

Olen lapsi ja rikoksen uhri, aikuiset miehet tekivät minua kohtaan väärin.

Takaumia, taas

Jostain syystä päädyin tänään kattomaan vanhoja kuvia. Katsomani kuvat olivat lähinnä minun ottamia kasvokuvia itsestäni ja yhdessä kuvassa olin sen aikaisen parhaan ystäväni kanssa. Kuvien katsominen ja kuvissa olleiden hetkien muistelu saivat aikaan monenlaisia tunteita, lähinnä surua ja ahdistusta.

Erityisesti yksi kuvista jäi mieleeni pyörimään. Olin ottanut kuvan peilin kautta itsestäni noin 2,5vuotta sitten, suurinpiirtein siihen aikaan kun hyväksikäytöt tapahtuivat, ja kuvassa näkyi kasvojen lisäksi vaatteiden peitossa oleva kroppani reisistä ylöspäin. Kuvassa kehoni näyttää erilaiselta kuin nyt, sillä olin sillon n. 25kiloa laihempi kun nyt. 

Muistan kyseisen kuvan hyvin. Se oli profiilikuvana sivustolla, jonka kautta minua hyväksikäyttäneet pedofiilit tutustuivat minuun. 

Kuvan katsominen saa minut surulliseksi. Kuva muistuttaa minua siitä ajasta, kun minua kohtaan tehtiin väärin. Mielessäni alkaa vilisemään takaumia. Ahdistun ja mua alkaa itkettää. Haluan pois, haluan nämä ajatukset ja muistot pois. Ensimmäisten ahdistusaaltojen aikana ajatuksissani pyörii erityisen paljon muistot ensimmäisestä kerrasta, kun minua hyväksikäytettiin. Muistot saavat minut hokemaan ääneen sanoja, mitä en silloin uskaltanut sanoa. 

"Lopeta."

"Mä en halua tätä."