"Suu kiinni ja kuole" se huutaa..

Sain rutiinin päiviini, ainakin viikon ajaks. Lensin tänään pohjois-suomeen hoitamaan lapsia. 1v ja 4v tytöt :) Ihan kivaa hommaa, ehkä tästä jotain rahaakin saa.. Mut tää on vaan hirmu raskasta, pakko vaan jaksaa tää viikko.

Tässä samassa pihassa asuu hoidettavien lapsien isoisä, noin 60-vuotias urheilullinen vitsiniekka. Vaikka olen ollut täällä vasta päivän, olen jo päässyt nauttimaan isoisän iloisista katseista ja hauskoista vitseistä.. Mutta olen myös joutunut kärsimään ja saanut ahdistuskohtauksia keskellä päivää isoisän järkyttävistä kommenteista. Mä oon varmasti ainut joka niitä kommentteja pitää ällöttävinä, mutta mä en vaan yksinkertaisesti kestä kuulla sellasta! Istuttiin parvekkeella isoisän ja vanhemman tytön kanssa, isoisä alkoi kertomaan kuinka hän oli nähnyt tytön puskapissalla saunan takana.. Ja miten tytöltä oli tullut paljon pissaa hänen pihalleen.. Mies vielä puhui aika kovalla ja karhealla vanhan miehen äänellä, se oli mulle liikaa.. Mä menin sen kommentin jälkeen ihan lukkoon, päässä vaan suhisi enkä halunnu uskoo et olin kuullu ihan oikein.. Mussa on jotain pahasti vialla..

Anteeksi kun en oikeen tiedä mistä muusta kirjoittaisin, kuin siitä miten en kestä muita ihmisiä.. Mietin myös sitä että kuka kestäis mua jos tietäis millanen oikeesti oon ja kuinka tuomitseva oon muita kohtaan.. "Sinä oot se jonka pitäis pitää suu kiinni ja kuolla." Se huutaa mun päässä.. Ja jälleen se on oikeessa.. 

Kuka päättää mun puolesta..

Ei tää oo todellista.. Joku muu päättää asioista mun pään sisällä.. Mä teen taas tätä samaa mitä viime kesänä. Pystyn hymysuin valehtelemaan äidille kaikista mun menoista. Valehtelin jopa mun kaverille, oon hirvee ihminen! Tää on pelottavaa, kukaan ei ees huomaa kuinka pohjalla oon, kunnes romahdan kunnolla enkä kestä enää mitään..

Eksyin eilen kaks kertaa vessaan viiltovälineet mukana.. Se pelottaa mua, kuinka pitkälle mä tästä vielä meen? Mua pelottaa se hetki, kun romahdan.. Joudun taas tuottamaan mun perheelle järkytyksen. Miks en osaa olla niinkuin kaikki muutkin teinit? "Siksi koska oot ansainnu tän, paskiainen" ... Joku huutaa mulle mun pään sisällä. En tiiä kuka se on. Mutta ihan oikeessa se on.. Ite mä oon tähän kaikkeen suostunu.
Tänään olin pitkästä aikaa terapeutilla. Otin ekaa kertaa mun koiran mukaan, joten tunti meni sitten koirasta puhuessa.. Jes jes..  Ois mulla ehkä ollu tärkeempääkin asiaa terapeutille, mutta enpä taaskaan saanu sanottua. Ehkä ens viikolla. 

Heikko ja ällöttävä minä..

Mä en ollu ees humalassa. Miten mä voin antaa kaiken vaan tapahtua? En osaa sanoa ei.

Perjantaina tutustuin parikymppiseen mieheen festareilla. Se oli tosi mukava, kerto itestään jotain perusjuttuja ja mä kerroin itestäni. Näin lauantaina taas sen miehen. Se oli humalassa, mä en.. Jollain tavalla se sai mut puskaan sen kanssa. Ihan kahestaan.. Viime hetkellä sain onneks sanottua, et mä en pysty tähän.. En meinaan ois kestäny sitä että se ois nähny mun reidet. Ensinnäkin vihaan niitten paksuutta, ja toinen juttu on se että kenenkään ei tarvii nähä mun haavoja. En tajuu, miks oon niin vietävissä. Oon heikko ja ällöttävä.

Pelkään, että tästä tulee taas tapa.. Mukava mies tulee juttelemaan ja sit mä oon jo ihan myyty.. Osa musta haluu tota, osa taas ei.. Kaipaan sitä huomiota mitä sain niiltä miehiltä viime kesänä. Mut toisaalta mua ällöttää mun teot.. Kuinka helppo mä oon.. Annan vaan kaiken tapahtua.. Ajattelen, että siinä hetkessä millään ei oo mitään väliä. Sitten kun multa loppuu tekeminen enkä kavereillekkaan jaksa soittaa niin miehistä tulee taas tapa mulle.. Oon ällöttävä, anteeksi.. 

Tänään tulee sukulaisia käymään.. Pitää hymyillä ja nauraa! Sehän multa onnistuu. Ainakin pienen harjoittelun jälkeen.. Ps. Huomenna piitkästä aikaa terapeutille.. Toivottavasti puhuttais jotain hyödyllistä ja eteenpäin puskevaa.. Mitään jaarittelua mä en nyt jaksa. 

Mies, en näe rakkautta sun silmissä.

Oon ahdasmielinen. En osaa ajatella tuntemattomista varsinkaan miehistä mitään hyvää. Eilen näin mulle ihan tuntemattoman isän ja sen tyttären Kivenlahti Rockissa.. Se tyttö oli n. 8-vuotiaan näkönen. Tyttö roikku kokoajan isän kaulassa.. Isä piti käsiä tytöt kyljillä ja pusutti tytön otsaa..

Sitä sivusilmällä kattoessa mua alko oksettamaan. En kestä nähdä sellasta. Siinä kohtaa mä en osannu ajatella siitä miehestä mitään hyvää. En pystyny näkee rakkautta niiden kahden välillä, vaikka varmasti sitä oli.

Mua ällöttää tää tapa miten tuomitsen ihmisiä, vaikka en ees tunne niitä. Jos joku mies kattoo mua vähänkin pidempään ni mä heti ajattelen että se haluu jotain pahaa mulle. Että se haluu hyötyä musta jotenkin.

Musta kuitenkin tuntuu, että tähän mun ajattelutapaan on joku selitys. Se ei kuitenkaan oo mun oma isä, mun isä on aina ollu rakastava ja huolehtivainen. Hänestä harvoin ajattelen mitään pahaa. Mutta ne miehet joita silloin tapailin.. Niistä jäi selkeesti traumoja. Tiedän, että yhdellä miehistä oli tytär. Voihan olla että muillakin oli, tai tulee joskus olemaan.. Mä pelkään jo valmiiks niiden mahdollisten lapsien puolesta..

Tänään jatkuu Kivenlahti rock, toivottavasti ei sada ja on hauskaa! 

En halua olla läsnä.

Revit mua hihasta, tökit olkapäähän. Yrität pakolla saada jotain keskustelua aikaseks. Mulla on kuulokkeet korvilla. En kuule sun ääntä, en ees halua kuulla. En haluu nyt olla läsnä. Kysyt onko mulla kaikki hyvin. Vastaan että on. Tai kyllä mulla ainakin nyt on.. Kohta kun kaarrat kotipihaan niin mielessäni on  luultavasti vaan itsemurha ja kotona odottavat veitset.

Vihaan autossa olemista. Pitää vaan istua ja odottaa että pääsee johonkin. Mä en haluis mennä mihinkään. En tiedä muiden vanhemmista mutta ainakin mun vanhemmilla on sellanen tapa, että niiden on pakko käydä kaikki asiat läpi sataan kertaan ja mahdollisimman yksityiskohtaisesti automatkoilla. Yleensä noiden pakollisten keskustelujen jälkeen mulla on paha mieli ja oon ahdistunut.. Ja vanhemmat on vihasia kun oon aina niin epäsosiaalinen ja vaisu.. Plaa plaa.. Oon yrittäny selittää niille et en kaipaa mitään pakollista keskustelua tai hiljaisuuden rikkojaa. Oon yrittäny saada ne ymmärtämään..

Oon miettiny et miks en tykkää autokeskusteluista.. Ainakin jos puhut vieressä istuvalle niin on kohteliasta kääntää päätä ja katsoa toista silmiin.. Siihen mä harvoin pystyn. Automatkat myös muistuttaa mua miehistä joitai tapasin.. Saatoin hypätä ihan vieraan miehen autoon ilman, että tiesin tarkalleen mihin oltiin menossa.. Ei mua sillon se tietämättömyys kiinnostanu, tuntu vaan hyvältä ku joku aikuinen halus jutella. Nyt asiat on muuttunu.. En pysty kattoo ees omaa isääni autossa silmiin. Se on mun mielestä surullista. Mutta toisaalta ihan oikein, koska ei kehenkään voi täysin luottaa.

Kaikki tuntuu turhalta.

Kaikki tuntuu tosi turhalta. Yritän kirjottaa tänne jotain, epäonnistun ja pyyhin kaiken. En saa ajatuksia selväksi. Yli viikko ilman terapeutin käyntejä on selkeesti ihan liikaa. Se ihminen on ainut joka ymmärtää edes jotenkin mun ajatuksia vaikka en mä kauheesti niistä puhukkaan. Se ymmärtää mun tuskan ja kuulee äänettömät avunhuudot.

Meen aina ihan lukkoon, kun puhutaan terapeutin kaa itsemurhasta. Toinen minä huutaa mun päässä.. "mitään ei saa kertoa!!" "Me ei haluta apua, me ei ansaita sitä" ..

Se on ihan oikeessa. Ihmiset jotka haluu apua ongelmiinsa puhuvat niistä. Ihmiset jotka haluavat tappaa itsensä ilman sen suurempia ilmoitustilaisuuksia eivät puhu mitään.. Mä uskon että kuulun niihin jotka ei puhu. Tai kun en mä kenellekkään kasvotusten mee itsemurha-ajatuksistani puhumaan.. Tää blogi on sitä varten.

Anteeksi kun tuli niin sotkunen postaus.. Yritän parhaani.

Pitäis vaan unohtaa kaikki ja hypätä.

Oon fyysisesti lähellä siltaa.. Se on oikea paikka ja tunnen, että oon sen lähellä. Pelkään mennä ulos, en haluu kävellä sillan suuntaan. Pelkään, että mulla on voimia tehdä se.. Unohtaa kaikki ja hypätä.. Toisaalta, en tiiä miks pelkään sitä että tapan itteni. Se ois mulle oikein.. Mut ennen itsemurhaa pitää tehä valmistelut. En pysty jättää mun kavereita ennenku ne tietää että rakastan niitä. Mun pitää huolehtia että koirilla on ruokaa ja hyvä olla. Mun pitää hyvästellä perhe.. Tai jos ja kun en pysty siihen, niin kirjoitan kirjeen.. Tai sitten jätän niille vaan tän mun blogin osotteen.. Saavat halutessaan sit lukea millanen olo mulla oikeesti oli.. 

Itsemurha tuntuu jotenkin turvalliselta vaihtoehdolta tähän kaikkeen huonoon. Se pyörii mun päässä ihan joka päivä.. Aluks se tuntu oudolta, pelottavalta. Mut nyt siihen on jo tottunut. Sen ajatuksen kanssa voi elää, ajattelen itsemurhaa samalla lailla kuin "normaali" ihminen ajattelee esim syömistä tai hampaiden pesua.. Itsemurhan ajattelu on jokapäiväiväistä. Siitä on tullu mulle pakkomielle joka jonain päivänä toteutuu.

Puhuttiin mun terapeutin kanssa viime viikolla itsemurhasta, se kysy että oonko mä ajatellu tai suunnitellu sitä. Vastasin tietenkin että en. Se sano, että ei usko mua.. Sitten ku se käynti oli lopuillaan ni se sano että sillä ei oo mulle aikaa ensi eli siis tälle viikolle... Tulin tosi surulliseks. Ne terapiakäynnit pitää mun pään pinnalla.. Miten pärjään yli viikon ilman niitä..